Liidellen kohti kevättä

Hei, mihin se helmikuu hävisi? Ei huomattukaan ja nyt on jo maaliskuu lähtenyt käyntiin, aurinko paistaa ja linnut huutaa mielipuolisina. Mekin välillä Daronin kanssa huudetaan mielipuolisina - lähinnä hälytysajoneuvoille, mutta joskus kotonakin yksin ollessa. Mamma on nauhoittanut meitä, siitä se tietää mitä on touhuttu sen työpäivän aikana. Ei me kauaa huudella, minuutti aika tarkalleen. Eikä suinkaan joka päivä, eikä edes joka toinen päivä. Silloin tällöin, niin pysyy mieli virkeänä naapureillakin.... Mamman mielestä typerää käytöstä, mutta eipä ole täällä kotona estämässäkään.

Mitäs tässä on sitten viime kuuleman tehty... Niin joo, Daron kävi silloin tammikuun lopussa ekassa rallytoko-kokeessaan ja hitto vie, kaveri tempas pistemäärän 95/100! Se oli ollut aivan huikeana radalla ja sattuneet virheet oli niin pieniä. Mammakin aiheutti yhden ihan itse, kun oli unohtanut pysähtyä ennen liikkeellelähtöä yhden tehtävän suorituksessa. Daron antoi sen mammalle anteeksi, jännittihän niitä molempia eka kisarata. Mutta siitä innostuneena Daronia odottaa toinen rallytoko-koe tuossa tasan tarkalleen viikon kuluttua. Saapas nähdä mitä siitä sit tulee... Daronilla on nyt päällä joku epävarmuuskausi ja joka ikinen koira pitää haukkua pataluhaksi ja aloittaa homma tekemällä syöksähtävä hyökkäys kohti. Mamma tuossa jo murehtii, että millä ihmeellä saa kakaran asettumaan kisamoodiin, kun hallissa on tosi ahdasta (sattuu siis olemaan meidän käyttämä treenihalli joten tiedetään kuinka rajalliset tilat siellä on) eikä siinä kentän vieressä pysty yhtään ottamaan harjoitusta ennen kisaan menoa. Mä pidän peukkuja, mutta voi olla että tällä kertaa ei tulosta kotiin tuoda. No, harjoituksen kannalta sitten vaan, tuleehan noita kisoja myöhemminkin.

Daronin ekan rallytoko-kokeen ratapiirros

Meikäpoika sen sijaan on petrannut agikisoissa siellä kakkosluokassa; useamman hyllykisan jälkeen aloitin viime viikonloppuna vihdoin tekemään tulosta, vaikkakin 3 sekunnin yliaikanollalla, mutta hei nolla ku nolla. Sillä yliaikanollalla päästiin kuitenkin palkintopallille kolmossijalle, niin että ei ihan turhaan juostu. Muutenkin viime viikonlopun kisat tuntui jo tosi hyviltä ja eka ratakin olis luultavasti saatu puhtaana maaliin, mutta mamman tumpelo kaatoi kuulkaa yhden aitasiiveekkeen mun edestäni! Se on kyllä kanssa semmoinen käsistäpideltävä ohjaaja - huitoo kuin heinänteossa, vaikka vois vaan ihan pienesti vinkata mitä haluaa mun tekevän. Pitänee siis ruveta sitomaan sen kädet kylkiin tai jotain... No, mutta mehän ei lannistuttu pienistä, vaan mamma ilmoitti mut sitten tämän viikonlopun kisoihin Tampereelle mentaliteetilla "rautaa pitää takoa kun se on kuuma". Ja kyllä me taottiinkin! Neljä rataa ja kolme tulosta! Kaksi agirataa noin 2 sekunnin yliaikanollalla ja hyppyradalta napsahti nollarata -3,85 sekunnin alituksella ihanneaikaan, jolla saatiin kolmossija ja hitto vieköön, eka LUVA kakkosista. Kolmantena suoritettu agirata me hyllytettiin kepeiltä, mutta muutoin sekin oli hienoa menoa. Neljäs ja viimeinen rata oli jo pientä taistelua, koska mamma ei keskittynyt kunnolla ja pari kertaa se meinas unohtaa radan ja teki viime hetken pelastusliikkeitä. Sen lisäksi meikäpoika temppuili kontakteilla joka radalla ja no, ne kepit meni ja ei mennyt, vähän vuorotellen. Siitä huolimatta aivan upeat tulokset, etten sano. Tulosjärjestelmä ja palkintojenjako oli sen verran sekava informaatioltaan, että vieläkään emme tiedä mitkä radat oikeuttivat mihinkin sijoitukseen, mutta lopputulemana kävimme kolmeen kertaan noutamassa palkintoja 3., 2. ja 1.sijoilta. Mamma oli muikeena ja niin olin minäkin. 

Tässä vielä viideokuvaa parista radasta:

Agirata  https://youtu.be/9PQYq7xdkG8

Hyppyrata  https://youtu.be/Crp7gTIKMOk

Kolmen radan palkintosaalis

Posti toi viime viikolla kotiin kirjekuoren Latviasta. Riikan näyttely on ihan kohta, siis kahden viikon kuluttua ja kooikereita edustaa lauantaina kolme yksilöä ja sunnuntaina kaksi. Pieni, mutta sitäkin jykevämpi urosedustus Suomesta lähtee Latvian valloitukseen, sillä tosiaankin lauantaina Daronin ja meikäpojan lisäksi sinivalkoista laatua kehään astelee esittämään Kossi-niminen uros ja sunnuntaina meikäpojan tyytyessä turistikoiran rooliin, saavat Kossi ja Daron hoitaa kehähommat kaksin. 

Mamma tuossa jo eilen illalla alkoi tuskailla ajomatkaa Tallinnasta Riikaan; jostain syystä se on ihan varma, että eksyy tuhannensata kertaa matkalla tai ainakin viimeistään ajaessa Riikan hotellilta näyttelypaikalle... Saas nähdä kuinka meidän lopulta käy. Mutta kiva lähtee pikku lomareissuun porukalla, Daronille täytyy vaan painottaa noita käytöstapoja vielä. Turha ruveta haistattelemaan muukalaisille, siinä voi tulla vaikka venäjän vinttikoiramafia ja pistää meitä pataan... ;-)

Maaliskuukin taitaa siis vilahtaa hetkessä, kun joka viikonlopulle on jotain rientoa. Meikäpoika täyttää kaiken kukkuraksi 5 vuotta 27.3. ja mamma ei oo vielä kertonut saanko pitää bileet. Voi tosin olla, että mamma suunnittelee mulle jotain yllätystä, mutta ei vaan kerro. Daron sentään saa viettää epäviralliset 1v 6kk synttärinsä Riikassa 19.3., niin että tässä elätellään toivoa josko me saatais jotain hyväskää silloin... Toivossa on kuulemma hyvä elää.

Uudet haasteet

Ihan kohta on helmikuu! Hurjaa vauhtia menee tämä aika, kun on niin kivaa. Jaa-a, mitäs kaikkea tässä on touhuttu sitten viime kertaisten muistiinpanojen... No, joulu ja uusivuosi lusittiin kotona ja ei niistä mitään mainittavaa. Sitten tammikuun toisella viikolla alkoi taas treenikausi ja Daronilla keskiviikkoisin agilityn alkeet. Niillä on vasta kaksi kertaa takana ja lähinnä ovat harjoitelleet kiertämistä. Treenipaikassa (vanha tanssilava) on keskellä kaksi tukipylvästä ja niitä ovat kurssilaiset sitten päässeet kiertämään palkkaa saadakseen. Ihan hyvin toi kakara on kai sitä tehnyt, mamma vaan on ollut (kuten aina) niin tumpelo, että sillä on kaksi vasenta kättä, joista kumpikaan ei tee niinkuin aivot sanoo... Mutta joo, on Daronilla ollut kivaa kuitenkin. Viime kerralla kokeilivat lyhyesti myös hyppyesteiden läpi kulkemista (ilman hyppyä) tarjoamisen kautta ja siinä Daronin aivot olivat olleet hyvin säpäkkänä, niin että ei se mikään tyhmä ole, vaikkakin jonkin verran rasittava...

Meikäpoika käväisi myös tuossa taas agikisoissakin, kun omalla treenihallilla sellaiset järjestettiin. Eka rata oli hyppäri ja arvatkaapas mitä meikäpoika teki? No, karkasin lähdöstä kuin tuhat tulimmaista hännäntyvessä ja arvaahan sen, että mamma jäi kuin tatti metsään. Kolme estettä oli suoraan ja jotenkin jopa neljäs, kääntävä este suoritettiin mutta sen jälkeen paukautin väärään päähän putkea, kun mamma tosiaan oli ohjauksineen jäljessä. Siitä rata loppuun menikin sitten jo paremmin, mutta hylly mikä hylly. Toisella radalla pysyin tiukan komennon alla lähdössä, joten alku meni hyvin kepeille asti. Kepeillä tuli kiire ja jätin suorittamatta sekä ekan että viimeisen välin ja koska kepit on meikäpojalle arka paikka, mamma ei halunnut yrittää korjauksia kepeillä. Mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä kolmannella radalla suoritin kepit täysin mateluvauhtia, vaikkakin tyylipuhtaasti. Keinulle nousua tuumailin sekunnin, mutta koska se ei enää pelota, niin suoritin sen sitten reippaasti kuitenkin. Sen jälkeen rata sujui hyvin, kunnes neljänneksi viimeisellä esteellä mamma unohti haltuunoton ja valitsin putken puomin sijaan. Tuloksena siis kolme hyllyä jälleen, mutta ekoihin kakkosluokan kisoihini verrattuna nyt poistuimme radalta hyvillä mielin. Radat olivat kaikki ihan suoritettavissa olevia, sopivasti haastavia ja ihanan soljuvia. Tällä kertaa neljän viikon treenitauko toi meikäpoikaan ylimääräistä virtaa, vieläpä omassa tutussa treenihallissa ja mammallakin oli vähän ohjaukset lomaterässä, niin että ihan ansaitut kolme hyvänmielen hylkyä. 

Viikko sitten käytiin muuten sukuloimassa meikäpojan tyttären, Neven luona. Niillä oli kiva aidattu ja iso piha jossa me koiruudet saatiin juosta lumi pöllyten ja haukkua paukuttaen. Sisällä me piiritettiin Nevee kaksissa miehin, mutta Neve osasi olla hyvin kipakka ja topakka tyttö. Daron ja Neve löysivät vuodentakaisen leikkikaveruuden uudelleen ja kyllä ne painikin, suunnilleen kolme tuntia sekä sisällä että ulkona. Meikäpoika pääsi sit myös välillä mukaan juoksu- ja lähikontaktileikkeihin, mutta ajatukseni saattoivat harhautua vanhemmuuden tieltä ihan johonkin toisaalle ajoittain ja mamma otti mua vähän jäähylle... No, minkä sille sit voi, kun on noin ihana tyttö... silmätkin kuin äidillään Iitalla... voih ja huoh. Sydämeni lähes särkyi, kun useamman tunnin kooikkerikohellusten jälkeen lähdimme kotimatkalle ja Neve jäi kotiportailleen vilkuttamaan.

Vasemmalta: Daron, Neve ja Tristan
kuvat Eija Tienhaara

Tristan naureskelee nuorisolle.
kuva Eija Tienhaara

Daronilla onkin muuten sitten viikon kuluttua lauantaina jännät paikat, kun se menee mamman kanssa ensimmäisiin virallisiin rally-tokokisoihinsa Vantaalle. Ne on treenanneet pikkuisen kotonakin, mutta koska Daron on niin reaktioherkkä, niin kotiolosuhteet ei ole lähelläkään sitä painetta mitä sitten kisahallissa tulee olemaan. Mamma lähinnä miettii, että miten pikkukaveri toipuu säkäkorkeuden mittaamisesta ja sitten niistä useista muista koirista samassa hallissa... Itse ratasuoritus on sitten lopulta osittain onnenkauppaa, että sattuuko noilla kahdella olemaan hyvä yhteistyöpäivä vai alkaako Daron esittää kaikkia muitakin temppujaan kuin ne mitä pyydetään. Tällä hetkellä haastavin yksittäinen liike on maahanmeno liikkeestä, mutta onneksi alokasluokassa saa vielä saatella koiraa alas. Daronin osalta ongelma avustaessa onkin se, että kaveri tuppaa ponkaisemaan sieltä ylös omin luvin tai pienestäkin vihjeestä. Toinen vähemmän harjoiteltu liike on sivuaskel oikealle, mutta tänä aamuna mamma tais kokea jonkun valaistumisen sen kanssa ja toivotaan, että se kikka riittää kertomaan Daronille mistä liikkeestä on kyse. Ainakin kotitreenissä homma sujui. Huomenna on onneksi vielä mahdollisuus yhteistreeniin, niin saavat häiriöharjoittelun mukaan.

Maaliskuussa me lähdetäänkin sitten loma-/näyttelyreissulle Riikaan. Mamma on ilmoittanut meikäpojankin jopa ekalle näyttelypäivälle, Daron esiintyy sitten molempina päivinä. Jännäähän tuo on; kaikki laiva- ja automatkat, hotelliyöpymiset ja vielä näyttelykin. Mamma voi olla sen reissun jälkeen lisäloman tarpeessa... Daronille matka on ensimmäinen ulkomaille ja sen vatsa taitaa jo nyt heittää volttia. Onneksi meikäpoika on tottunut matkustaja ja näyttelykonkari, niin mammalla on vähän helpompaa kun ei tarvitse molempia ihan kapaloida. Vaikka haastavia paikkoja voi tulla, aina kun me kaksi ollaan yhdessä liikkeellä... Meille on kehittynyt semmoinen yhteinen kieli, että mä niinku hämään mamman huomion toisaalle (vaikkapa nuuskuttelemalla tai tekemällä täysstopin tien laitaan) ja Daron tekee sitten kaikki valehyökkäykset, uhittelut yms. vastaantulijoita kohtaan jonka jälkeen mamma ei tiedä enää mikä on sen oikea ja mikä vasen käsi. Kuulemma raivostuttavaa... mutta hei, eihän me sille voida mitään, jos mamma raivostuu... vai voidaanko muka?

Joulua odotellessa

Hupsista. Hiljaiseloa blogissa lokakuusta alkaen. Nyt on kyllä harrastukset vieneet niin mennessään, että ei ole kirjurikaan ehtinyt laakereillaan levätä. Maanantaisin mamma on ollut vetämässä arkitottisryhmäänsä, sen jälkeen pääasiassa Daron, välillä myös meikäpoika, on päässyt rallytokoilemaan. Tiistaisin on meikäpojan aksatreenit ja keskiviikkoisin Daronilla on ollut harrastuskoiran perusteet-kurssinsa. Viikonloput on vilahtaneet hujauksessa ja mamma on ehtinyt kolmet pikkujoulutkin humputella menemään. Lokakuun lopussa mamma ja Daron kävivät Lahdessa näytelmissä (arvostelu on sentään päivitetty tuonne Daronin näyttelyt -sivulle jo tuoreeltaan); tuloksena sieltä ROP-juniori ja kävivät pyörähtämässä myös sitten ryhmäkehässä, josta tokikaan ei tullut sitten enää sijoitusta.

Eilen Daron pääsi sitten todelliseen hulinaan, Helsingin Messukeskuksen Koiramessuille ja Winner-näyttelyyn. Myös ihanainen tyttäreni Rosi ja rakkaani Iita olivat olleet näyttelyssä. Rosille tuloksena Erinomainen (isäänsä tullut ;) ja nuorten narttujen toinen.

Suloinen Rosi-tyttäreni (Roosnell Fritillaria)

Daronin tuloksena ErittäinHyvä ja junioriurosten neljäs sija. Ihan ok siis, kovassa seurassa ja tarkan suomalaistuomarin alla, tarkempi arvostelu löytyy Daronin näyttelyt-välilehdeltä. Mamma kyllä kehui, että Daron oli ollut kehässä tosi hienosti ja kestänyt muut junnu-urokset, tuomarin kopeloinnin ja jännittävän ympäristönkin. Tosin kuulemma Daronin Messukeskukseen sisääntulo oli ollut äänekästä... Pikkukaveria niin kovasti jännittää uudet ympäristöt ja etenkin oudot koirat, että sillä sitten äänihanat aukeaa samantien. Onneksi se kuitenkin uskoo useimmiten, kun mamma käskee sen olla hiljaa, mutta aina se ehtii ainakin sen yhden hau-haun huutaa. Menneenä perjantaina kun oltiin aamulenkillä, niin tavattiin eräs, meikäpojasta aivan hurmaava, tanskandoggi-rouva ja Daron päätti yrittää haukkua ison koiran kumoon. Samalla meikäpoika flirttaili minkä ehti ja tuloksena oli hämmentyneenä ympärilleen katseleva doggi, joka ei ollut ihan varma, että pitäisikö pistää leikiksi ja vaan seistä stoalaisen rauhallisena hullujen hollantilaisten keskellä. Lopulta Daron uskaltautui takakintereet äärimmilleen venytettyinä varovasti haistamaan dogin jalkoja ja heti kun doggi liikautti pienesti silmäluomiaan Daron singahti jo etäämmälle, jottei sen kokoinen vuori vain häntä jyräisi alleen. Lopulta kun erosimme tienristeyksessä meikäpoika oli vähän sitä mieltä, että jatkaisin mieluummin tuon ihanan rouvan kanssa kuin tuollaisen mielipuolen "pikkuveljen".

Marraskuussa ehdittiin myös käväisemään Pohjanmaan lakeuksilla, vaikkakaan syy ei ollut mikään mieltäylentävä, sillä mamma kävi hautajaisissa jo toista kertaa tänä vuonna. Oli silti mukava nuuskutella tuttuja lakeuksia ja vähän, ihan pikkuisen vaan, jahdata tutussa pihassa typeriä kaakattavia fasaaneja. Marraskuussa käytiin mamman kanssa myös aksakisoissa, mutta niistä ei todellakaan ole mitään kerrottavaa. Aivan liian kimuranttia ja pitkää rataa, aivan liian korkeassa vireessä ja kolme masentavaa hyllyä. Sen jälkeen ollaan yritetty treeneissä vaan nostaa yhdessä tekemisen fiilistä entiselle tasolle. Ja itse asiassa viime viikon tiistaina se onnistuikin oikein mainiosti. Kepit ontuu jälleen mutta kontaktit ei treeneissä pauku, kisatunnelma onkin sitten asia erikseen... Silti aiomme mennä tammikuun alussa treenihalliin kisoihin, niin että ehkä me vielä joskus onnistutaankin.

Daron on tosiaan omatoimisessa rallytokon treeniryhmässä nyt syksyn ajan käynyt tekemässä pari rataa maanantai-iltaisin ja nyt sillä on jo kisakirjakin, tosin vahvistamaton vielä. Aikomuksena olisi kai, että ne yrittävät mamman kanssa saada ensi vuoden alkuun koepaikkaa suorittaakseen debyyttinsä. Daron on kuulemma osoittanut lahjakkuutta rallytokoon, vaikka tokikaan sen kaiken kaikkinen osaaminen ei ole mitenkään taattua vielä. Mutta alokasluokassa on hyvä kokeilla, kun siellä ollaan vielä hihnassakin. Meinaan, että jos pikkukaveri alkaakin jännätä paikkaa ja muita koiria, niin hihnasta mamma ei irrota ennenkuin luottamus tilanteen hallintaan on kunnossa.
Harrastuskoiran perusteet-kurssilla Daron on sitten opiskellut kaikkea hassua. Viimeksi sen lelu kiinnitettiin ratsupiiskaan ja tehtävän tarkoituksena oli luopuminen piiska-lelun takaa-ajosta ja luopumisen tapahtuessa palkinnoksi lelun saikin sitten pyydystää. Ihmettelin hiukan, kun pikkukaveri tuli reilun kymmenen minuutin harjoituksen jälkeen takaisin autoon luokseni ja läähätti kuin mielipuolinen. Kun se siitä vähän tokeni, kertoi se tehtävästä ja että oli tietysti ajanut lelua takaa tosi pitkään, ennenkuin oli alkanut tajuta mikä on tehtävän oikea suoritustapa. Mamman piiskakäsi oli jo lähes krampissa ja välillä ne olivat vaihtaneet ympäripyörimiseenkin, niin että molemmat olivat ihan päästään sekaisin. Mutta Daronilla, kas kummaa, oli ollut hitsin hauskaa! Tuollaisten tempausten lisäksi ovat kuulemma harjoitelleet kuonokosketusta, paikalle jäämistä liikeärsykkeistä huolimatta, erilaisia kolinoita ja keinahtelevia lautoja. Kaikki siis tähtää siihen, että tammikuussa alkaa agilityn alkeet, johon harrasteperusteet kurssilla olleet ovat etusijalla. Saapa siis nähdä, että viekö aksa myös pikkumiestä vielä mennessään...

Se olisi joulu ihan kohta. En odota joulupukkia, mutta joku pikku lahja olisi kiva saada. Mielellään joku minkä voisin syödä. Leluista kun en enää oikein piittaa, sen homman olen luovuttanut lelumaestro-Daronille. Mamma meinasi kyllä, että meillä ei tänä vuonna ole joulua, koska vuosi on ollut vähän rankka monella tapaa. Eikä mammalla oikein noita lomapäiviäkään ole kuin normaali viikonlopun verran. Eipä me mitään joulukuusta kaivata, mukavampaa lähteä ulkoilemaan metsään ja nuuskia siellä kuusenoksia, peuranpolkuja, pupun jälkiä ja välillä nostaa kuono ilmaan ja tuhauttaa koko maailmalle. Toivotaan vaan, että lähialueen yhdeksän sielun susilauma tajuaa pysyä poissa meidän peurametsistä tai mamma ei enää uskalla lähteä meidän kanssa pitkille metsälenkeillekään.

Lisää näyttelyitä

Tässä ei ole taas mamma lainkaan ehtinyt kirjoitella kuulumisiamme, mutta sanotaanko nyt heti alkuun, että hyvin menee mutta menköön! Tänään meikäpoika pääsi turistiksi Spanieliliiton erikoisnäyttelyyn Hyvinkäälle ja tapasin siellä monia tuttuja ja pari aivan ihanaa tyttöäkin, eli kivaa oli. Kaiken kukkuraksi tuo Daron-kakara oli kehäkettu ja voitti junioriluokan urokset (jättäen veljensä Delvinin kakkoseksi), jonka jälkeen kakara sijoittui vielä Paras Uros-kisan kolmanneksi varasertillä (Delvin-veli tuli sijalle neljä). Eikä siinä vielä kaikki, vaan Daron oli yksi neljästä kasvattajansa koirasta, jotka pokkasivat rodun parhaan kasvattajan palkinnon. Kasvattajaryhmän osallistujat olivat veljespari Daronin ja Delvinin lisäksi heidän serkkunsa Emir ja Eris - kaikki siis juniori-ikäisiä juuri 1-vuotisiaan juhlineita! Sama joukko kävi siis tietysti myös isossa kehässä BIS-kasvattaja-kisassa, mutta harmiksi tuomari ei tällä kertaa valinnut neljän parhaan joukkoon kooikkereita. Hyvin nuo kakarat kuitenkin vetivät, ei voi muuta sanoa!

Ja jos palaamme viikon takaisinpäin, niin viime sunnuntaina Daron kävi mamman kanssa kaksistaan näyttelemässä komeaa myös Tuuloksen ryhmänäyttelyssä. Sieltä kotiintuomisia oli Daronille toinen serti sekä hitto soikoon, toisen kerran rotunsa paras-titteli! Kakara toisti siten meikäpojan viitoittamia askelia, sillä niin se meikäkin veti kahdesta peräkkäisestä näyttelystään ne kaksi ekaa sertiään vähän jälkeen 1-vuotissynttäreiden. Tuuloksessa mamma jätti sitten ryhmäkehän väliin, koska Daronilla alkoi vähän kattila keittää yli kaikuvassa parkkihallissa ja oli parempi tulla kotiin lepäilemään.
Sekä viime sunnuntain että tämän päivän näyttelyarvostelut on luettavissa Daronin näyttelyt-välilehdellä.

Muissa harrasteissa syyskausi on sitten viime viikolla startattu ja meikäpoika veti tiistain treeneissä kahden viikon luppoilun jälkeen sellaista rataa, että huhhahhei! Jopa ne perhanan kepukat mennä sujauttelin tuosta noin vaan - ja vielä kaksi kertaa. Oli kyllä niin kivaa taas päästä aksakentälle! Daron puolestaan on nyt suorittanut loppuun viiden kerran rallytokon tutustumiskurssin ja mamma on löytänyt siitä heille sopivan yhteisen harrasteen. Tästä eteenpäin Daron jatkaa rallytokoiluaan omatoimitreeniryhmässä, jossa osallistujat vuoroviikoin tekevät harjoitusradan, jota sitten tehdään. Meikäpoikakin pääsi viime maanantaina kokeilemaan rallytokoa pitkästä pitkästä aikaa ja mamma saattoi todeta, että turhan säpäkkä tapaus olen. Sattumoisin tarjosin P-muotoisessa käännöksessä (vasemmalle) todella nopeassa tahdissa erilaisia vaihtoehtoja istumisesta, maahanmenoon, tassuläpyyn ja haukkumiseen...... Lisäksi meikäpoikaa haittasivat kovasti harjoitustilassa säilytettävät aksaesteet ja melkein väkisin tarjosin ohimennen A:n alastulokontaktiakin. No, mutta lajinsa kullakin, toteamme ja katsotaan tällä aksa + meikä ja rallytoko + Daron pariutuksella nyt tätä syksyä. Lisäksi keskiviikkoisin Daron osallistuu Harrastuskoiran perustaidot-pienryhmään ja saa nähdä mitä kaikkea hupsua se siellä sitten oppii. Pienryhmä kokoontuu vain joulukuuhun asti, jonka jälkeen voi hakea etusijalla paikkaa kevätkauden aksan alkeisiin.

Nyt sitten vaan vähän treenaillaan kaikkee ja jossain vaiheessa mamma sitten ilmoittelee meikäpoikaa aksakisoihinkin, kun saadaan hieman lisää varmuutta kontakteille ainakin. Daronin seuraava näyttely häämöttää tämän kuun lopulla Lahdessa, joten aika harrastuspainotteisesti tässä nyt mennään kohti pimeää talvikautta. Nautiskellaan kivoista syyspäivistä niin kauan kuin niitä nyt kestää!

Sertien arvoinen viikonloppu

Me pojat sitten päätettiin mamman lomanlopettajaisiksi laittaa sertit jakoon ja hankkia pokaalihyllylle täytettä. Eilen meikäpoika pääsi starttamaan Tampereella aksakisoissa ja tuomari Anne Savioja oli sitten tehnyt niin meille sopivaa rataa, että kuittasin ekalta radalta 1.sijan puhtaalla nollalla ja siitä hyvästä sain agilitysertin! Niinpä toiselle radalle startattiin sitten ekaa kertaa kakkosissa. Toinen rata oli myös kivaa kamaa, mutta päätettiin laittaa se ihan ranttaliksi ja pidettiin vaan niin maanperusteellisen hauskaa. Tuloksena siis hassutteluhylly ja poistuimme tyytyväisinä kotimatkalle hieman jälkeen puolenpäivän. Matkalla mamma halus sit napata musta virallisen posen.

No tänään oli sitten meikäpojan lepopäivä ja sain jäädä kotiin, kun mamma lähti viemään Daronia Hyvinkäälle koiranäyttelyyn. Kyllä mä niin nautin yksinolosta! Eikä Daronillakaan mitenkään huono reissu ollut, sillä jätkällä oli tuliaisina kaksikin pokaalia ja ruusukkeet... Pikkukundi oli vetänyt ekan sertinsä ja kaiken kukkuraksi siitä tuli ROP! Mamman kans jäivät sitten ryhmäkehään, vaikka ei sieltä sijoitusta lopulta tullutkaan, kokemushan sekin. Tässä sitten pikkukaverin pose.

Syksy on tullut

Niin se on sitten mamman kesäloma vetelemässä viimeisiä henkosiaan - tai no syyslomaksi tätä kai olisi voinut kutsua, mutta kelit on kyllä olleet ihan kesäiset. Ja kyllä me ollaan nautittu ulkoilusta sitten oikein kunnolla. Mammahan aloitti lomansa ihan ilman meitä koohottajiaan, kun lähti Vierumäelle kuntoilemaan viikonlopuksi. Mutta me pojatpa päästiinkin maailman parhaaseen hoitopaikkaan, nimittäin Nellan ja Iiriksen seuraksi niiden mökille! Ja kyllä meillä oli lystiä!! Tosin ihmiset oli meidän lystinpidosta hieman eri mieltä, kun meikäpoika sai mökillä päähänsä, että Nella se vasta onkin ihana... Lopulta Daronkin lähti samaan leikkiin ja ihmiset sai sitten meitä irrotella Nellan kimpusta. Nellalla oli siis ollut juoksu ohi jo jonkin aikaa, mutta ne hajut oli vielä tallella ja me pojat vähän seottiin. Ei uskottu vaikka Nellalta tuli kipakasti hammastakin... Kun mamma sitten tuli sunnuntaina illalla paikalle, alettiin mekin toentua ja lopulta maanantai-iltana Iiriskin sai meikäpojalta kauan odottamaansa huomiota. Iiris-reppana oli jäänyt siihen asti ihan osattomaksi huomiostani. Mamma vietti mökillä pari päivää ja ehti käydä siinä puolukassakin vesisateen saattelemana tosin. Tiistaina palattiin sitten kaikki kotiin, tosin mamma siitä sitten singahtikin jo kyläreissulle Helsinkiin ja me pojat jäätiin kotiin nukkumaan.

Muutama päivä vietettiin kotona ja sitten lauantaiaamusta otettiin suunta Seinäjoelle, jossa viihdyttiin tiistaiaamuun asti.

Lakeuden kutsu luhdalla

Käväisimmehän toki myös Vaasan lähellä tervehtimässä meikäpojan kasvattajaa sekä siskonlikkaani Terraa. Daron erityisesti oli ihastuksissaan Terrasta ja Terra vastaavasti mammasta. Oli kyllä kiva käydä kotinurkilla nuuskimassa jälleen. Tiistain aikana mamma sitten ajelutti meidät halki Suomen, nimittäin Joensuuhun päädyimme. Saimme yösijan Daronin kasvattajan luota (maailman ihanimmat koirapetit!) ja meillä oli kaikkea kivaa ohjelmaakin luvassa.

Ihana peti!!

Daron tapasi totta kai veljensä Delvinin, jonka kanssa pistivät heti saavuttua pihapainit pystyyn.

Daron (vas) ja Delvin (oik)

Kävimme yhteislenkillä, jossa Daronin sisko Doora hurmasi meidät pojat juoksujen sulotuoksuilla, joten Jaamankankaan taukopaikalla kuului meikäpojan ulvontaa... Lenkkeilyn lisäksi pääsimme käymään agilityhallilla ja meikäpoika veteli siellä pientä ratapätkää äänihuulet ärjyen. Daron pääsi myös kokeilemaan hallissa menoa ja kaveri veteli suoraa putkea sekä myös tumman mutkaputken kuin vanha tekijä! Treenien lopuksi Daron pääsi vielä lyhyeen näyttelyharjoitukseen hallin pihassa. Niin ja tietysti hallilla Daron tapasi Aroona-äitinsä, joka kyllä kertoi selkeästi jälkikasvulleen, että kumpi oli ensin muna vai kana. Yhteislenkillä perjantaina ennen kotimatkaa napattiin kuitenkin suloinen äiti-poika kuva.

Daron vasemmalla, äiti-Aroona oikealla

Perjantaina ajelimme sitten viikon reissusta kotiin, koska Daronilla oli Riihimäen näyttelypäivä sunnuntaina. Tällä kertaa pikkukaveri sai näyttelyarvostelun Erittäin Hyvä, koska tuomarin mielestä kakara on vielä kovin litteä. No onhan se, vaikka syö heinääkin kuin hevonen ;)

Maanantaina oli sitten meikäpojan vuoro ulkoiluttaa itseäni Riihimäen Agility ry:n Frodo Cup-kisaradoille, vaikkakin tämä osoittautui sitten lopulta fiaskoksi. Ekalla radalla lähdin ensin hienosti neljä ekaa estettä, kepitkin meni mallikkaasti, mutta sitten päätin suorittaa ihan omaa rataa ja saatiin hylly. Toinen rata sentään saatiin suoritettua, mutta siellä tuli herraties mitä kaikkea kieltoja ja vitosia kontakteilta ja huhhuh. Palattiinpa taas maan pinnalle, että ei tässä mitään osatakaan. Muuten oli kyllä ihan mukavaa kisailla ja kyllä mä nautin siitä ekasta radastakin, kun pistelin menemään kuin heikkopäinen... mamma ei voinut kuin naureskella.

Viime viikko lopetettiin sitten metsäisellä menolla, sillä saatiin mejäkoepaikka Hausjärvelle kettuterrierien kokeeseen sunnuntaille. Lauantaina mamma oli jälkienteossa ja keräili sitten kolmisenkymmentä hirvikärpästä itsestään illansuussa... Saatiin me Daronin kanssa auton takapenkillekin osamme niistä öttiäisistä, joten rapsuteltiin sitten porukalla itseämme niskoista vähän väliä. Sunnuntain kokeeseen osallistui 20 koirakkoa ja mulle mamman kanssa tuli jälkinumero 10. Siinä puolen päivän haminoilla päästiin lopulta metsään ja lähdin innokkaasti jäljelle. Jälkimaasto oli haastava, sillä ekan kulman jälkeen sukellettiin vadelmapöheikköön, niin että mammalla ei ollut meikäpojasta muuta näköhavaintoa kuin välissämme kulkeva liina. Mamma siinä itsekseen mietiskeli, että tokkopa tuomarikaan näkee koiran työskentelyä yhtään. No sitten pöheiköstä sukellettiinkin vetiseen maastoon ja meikäpoika luttasi siinä jonkun vesiläven läpikin, mamman yrittäessä löytää pitävää pohjaa omille saappailleen. Tultiin toiselle kulmalle, jonka hienosti osoitin. Sitten tuli kaartelua, kysyviä katseita mammaan, tuomariin, oppaaseen... Ja lopulta kyllästyin niiden passiiviseen tuijotteluun niin, että palasin makuulle ja laitoin siihen vierelle sammalikkoon pitkälleni. Lopulta tuomari totesi, että hukkapa siitä tupsahti ja yritettiin uutta alkua kulmalta eteenpäin. Jatkoin aika vaisusti tovin matkaa ja sitten taas heitin pitkälleni ja kattelin kanssakulkijoitani. Toinen hukka. Vielä kertaalleen otettiin yhteislähtö, mutta homma ei lähtenyt kulkemaan, joten tuomittiin kolmas hukka ja tuomari ehdotti, että mennään kuitenkin harjoitellen jälki loppuun. Mamma oli ihmeissään käytöksestäni, tuomarikin sitä pohdiskeli. Ekat 600m jäljestykseni oli nimittäin ollut erinomaista. Karhu tai muu villipetokin otettiin spekulaatioihin mukaan, mutta tuomari totesi kuitenkin, että en näyttänyt pelokkaalta, joten pedot tuskin olivat etenemishaluttomuuteen syynä. Tällä kertaa siis näin. Onneksi alkumatka oli sentään mammallekin kivaa katsottavaa, vaikka sitä nyt kyllä kaihertaa, että mikä mulle oikein mahtoi tulla... Väsymys, energiavajaus, kuumuus (+20 auringonpaisteinen päivä), haluttomuus, masennus, mörköhetki... kaikki on mahdollista. Se ois sitten tämän kauden mejäilyt taputeltu näin, katsotaan josko ensi keväänä yritetään uudelleen löytää kadonnut tsemppi.

Daron muuten aloitti viime torstaina viiden kerran rallytokokurssin. Pikkukaveri oli innoissaan ja kovasti se oli yrittänyt radalla tehdä liikkeitä, vaikka mitään eivät ole mamman kanssa harjoitelleet. Se on tuo pikku-Dartsan jäänyt vähän kotikasvatukselle ja nyt saavat tosissaan alkaa harjoitella kaikenlaista. Torstain haasteellisin kohta oli, ei suinkaan saksalainen, vaan 360 asteen pyörähdys vasemmalle. Daronilla ei ollut mitään hajua, että sillä on erilliset kaksi takajalkaa, joita voi käyttää omana yksikkönään niin että etujalat näyttää peruutussuunnan ja takajalat vie. Pikkukaverin asento kääntyi ihan mutkalle, kun sen takajalat oli liimaantuneet paikalleen ja etujalat lähti viemään ruumista taakse. Ei ollut helppoa, ei. On se silti kamalan hassu pieni otus ja kyllä mä siitä ihan tykkään, vaikka välillä vähän komennankin...

Rapolanharjulla, Valkeakoskella

Liitelyä

Mamman ja meikäpojan yhteiset askelparit senkun vaan paranevat. Viime viikonloppu mejää, keskiviikkona viikottaiset agilitytreenit aivan upeesti ja sit ei muuta ku eilen Tampereelle agilitykisoihin. Kaksi starttia mamma oli varannut ja eka rataantutustuminen oli sitten heti klo 9:30, joten se oli aamulähtö liikenteeseen. Iittalan jälkeen alkoi rankahko sade, joka taukosi sopivasti, kun tultiin ajoissa kisapaikalle ja lämppärilenkki saatiin puoliväliin asti tehtyä kuivina, sit alkoi taas tihenevä sade. Daron oli mukana kannustusjoukoissa ja me kaksi koiraa sit huurustettiin autoa sillä välin kun mamma kävi rataantutustumisessa ja seurasi minien startit. Sitten tuli meidän vuoro radalle, sataa tihutti sellaista mahdollisimman kastelevaa tihkua. Tuomari Anders Virtasen rata oli ihanan selkeä, vaikka siellä toki oli vaaranpaikkojakin ohjausten kannalta. Ja niinpä siinä sitten kävi, että paukutettiin mamman kanssa nollarata! Jopa kepit sujui kivasti ja kontaktit otin, vaikkakin se vaati hieman kärsivällisyyttä mammalta, kun päätin taas hidastella An alastuloa (odotin, että josko mamman näkemättä voisin loikata...). Puomin kontakti meni paremmin, ehkä siksikin, että mammalla oli heti puomilta tärkeä loppuohjaus putken kautta maalihypylle. Kaikkinensa rata oli sujuva ja maalissa mamma tiesi jo, että hyvin meni ja nyt puhuu vain aika. Niinpä sitten lopputuloksissa oltiin kolmansia ja hiphei, LUVAhan sieltä napsahti! Se ois sit meikäpojalla kaksi LUVAa kirjoissa, niin että kakkosia kohti on yritystä. Katsotaan milloin se sitten tapahtuu, aikaa voi mennä reilustikin, mutta mikäs kiire tässä.
Kuten voitte siis jo päätellä, niin meidän toka rata ei tuottanut tulosta. Tällä kertaa syy oli kylläkin ihan totaalisesti mammassa, sillä se tollo OHJASI mut putken väärään päähän! Muutoin toka rata meni tosi hyvin, vaikka siellä kepit oli jo hitaammat. Tehtiin siis hieno hylly, joten siihenkin ollaan tyytyväisiä. Kaikista kivointa oli kuitenkin päästä ajoissa kotiin, pois sateesta.

Märkä agiliitäjä

Illalla sateen loputtua tehtiin sitten vielä pitkä metsälenkki Daronin kanssa ja vähän höntsäiltiin siinä sivussa. Daron sai pitkästä aikaa olla vapaana; meillä kun lenkkireitillä on sen verran tuota maassapesivää lintulajistoa sekä tietysti niitä rusakoita, että poikasaikaan ei irtipito ole lainkaan hyvä ajatus. Mammaa vähän jännitti irrottaa Daron hihnasta, mutta hyvin se pikkukundi tarkkailee missä me ollaan. Meikäpoika kun ei hihnasta irti pääse, johtuen innostani lähteä mille tahansa hajujäljelle ja sulkea korvat. Ja sit taas jos me kaksi päästäis yhdessä irti, niin siitä hommasta on järki kaukana... Että korkeintaan vähän aikaa vuorotellen, jos ollenkaan. Meikäpoikahan on tehnyt nuoruudessaan kaksi todellista irtiottoa, silloin kun vielä sain olla vapaana. Ekan kerran lähdin rusakon jäljelle ja viimeinen näköhavainto oli, kun juoksin kohti isompaa tietä (80 nopeusrajoitus). Siinä oli mammalla sydän nitkahtaa. Palasinhan minä, vastentahtoisesti, mutta kun pirun rusakko katosi. Aikaa meni ehkä 15 minuuttia, jos sitäkään. Toisen kerran tein katoamistempun mamman selän takaa valaistulta kuntopolulta metsään ja tällä kertaa oli talvi-ilta, lunta oli pieni riite maassa ja metsässä pimeää. Mammalla ei ollut mitään hajua mihin katosin. Onneksi paikalle tuli kaksi nuorehkoa naista kahden pienen koiran kanssa ja he tarjoutuivat ystävällisesti apuun. Kuulivat varmaan paniikin mamman äänestä, kun se meikäpoikaa huuteli. Löysivät jälkeni lumesta ja lähtivät seuraamaan sitä. Ja hetken kuluttua toinen naisista sanoi kuulevansa jotain vasemmalta puoleltaan. Siellähän meikäpoika tuhisti menemään, kuono maassa ja intensiivinen ote jäljen etsimiseen. Kun mamma kutsui, huomasin toiset koirat ja tulin katsomaan sainko kavereita jäljelle. Mamma oli nopea ja nappasi valjaistani kiinni. Tässäkään touhussa aikaa ei kulunut kuin ehkä 10-15 minuuttia, mutta aika oli pitkä ja tuskainen mammalle. Sen jälkeen vapaana oloni on rajoittunut aidatuille alueille sekä agilitykentälle, jossa meikäpojalle tärkeää ovat vain esteet. Tai no, tänä keväänä sain hetken olla irti metsässä, kun mamma halusi testata onko vaara katoamisesta edelleen olemassa. Kyllä täytyy myöntää, että kivaahan se oli, mutta vähän multa karkas se homma lapasesta, kun lähdin kiusoittelemaan hihnassa olevaa Daronia ja juoksin päätöntä ympyrää hetken. Mamma sen lopetti, ihan turvallisuussyistä, kun meinasin joko katkoa omat kinttuni tai ainakin Daronin niskat ja mamman olkapäät. Varsinaisia koohottimia siis ollaan tuon pikkujätkän kanssa...

Tänään Daronille tuli yllätysvieraaksi veljensä Danny.

Daron vasemmalla, Danny oikealla

Pojat on viimeksi nähneet kevättalvella. Meikäpoika joutui portin taakse makkariin päivystämään, kun muutoin olisin käyttäytynyt rumasti kuitenkin. Daron otti vieraansa vastaan yllättäen hyökkäämällä hampaat irvessä Dannyn kimppuun. Danny antautui, mutta heti kun se innoissaan lähti etenemään, hyökkäsi Daron uudelleen. Daronilla oli selvästi tarve ilmoittaa, kuka täällä oikein asuu. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun yhtäkkiä homma rauhoittui ja pojat alkoivatkin telmiä keskenään. Homma tuli siis selväksi ja ilmeisesti jokin muistikuva leikkimisestä tuli, koska alkoivat kyllä painia niinkuin aina ennenkin. Hassuja otuksia. Meikäpoika hoiti taustakuoron virkaa uskollisesti vonkumalla portin takana... Danny kävi moikkaamassa pari kertaa, mutta koska mamma tiesi, että voin sanoa portin takaakin pahasti, niin meidät komennettiin erilleen. Kun Danny sitten lähti, kävin haistelemassa tarkkaan nurkat ja etenkin tarkistin, että meille jäi oikea koira eli Daron. Daron alistui meikäpojalle heti, ihan kuin olisi hieman häpeillyt sitä, että "varasti" roolini kodinturvajoukkona. Tuhahdin sille ja sitten aloimme yhdessä kerjätä ruokaa. Meidän maailmassa kaikki siis hyvin.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan

Meikäpoika se oli tänään taas mejäkokeessa. Tällä kertaa järjestävä seura oli oma kotiseurani Etelä-Hämeen Koirakerho ja kyseessä oli perinteinen ystävyysottelu Kanta-Hämeen Mäyräkoirakerhoa vastaan. Mamma hoiti lauantaina osuutensa hyvin kevyesti, toimimalla sienenä VOI-jäljen oppaalle. Me pojat maattiin kotona, kun matkaa koepaikalle ei ollut kuin se reilu vartti ja mammakin kotiutui lopulta myöhäisiltapäivästä kello viiden teelle. Tullessaan se toi kotiin pari hirvikärpästä ja yhden naarmuuntuneen säären... Että semmoista jäljentekoa. Onneksi eivät sentään alueella liikkuviin susiin törmänneet; tuolla mamman tuurilla sen ois hukka perinyt sitten.

Eikä tullut hukkia meikäpojankaan päivään. Ei eläimiä eikä tuomarin tuomitsemaa hukkaa jäljellä. Mutta ei meiltä jännitystä silti puuttunut tästäkään suorituksesta. Kaikki alkoi jotensakin niin, että ilmoitettuaan meikäläisen kokeessa paikallaolevaksi ja syötyään aamupalan mamma tuli meidän jätkien luo autolle. Otti ja vei Daron kiusanhengen viettämään päiväänsä tukikohtana toimineelle mökille, omaan koppaan. Kaikki tässä vaiheessa hienosti. Sitten hetken kuluttua mamma palasi autolle laittamaan mua jälkikuntoon (valjaat, liina yms. tykötarpeisto) ja siinä vaiheessa huomasi heti, että meikäläisellä ei ole taas kaikki muumit laaksossa... Pälyilin auton kattoa ja olin sen näköinen kuin taivas putoaisi ihan juuri niskaani. Ensimmäisenä mamma tutkaili ampiaistilanteen, mutta koska aamu oli viileähkö, niin pörriäisiä ei vielä näkynyt, eikä kuulunut. No sitten mamma päätti ottaa mut autosta ulos ja hyvin hyvin vastentahtoisesti tulin ovesta. Olin yhä enemmän sen näköinen, että kaikki on kaatumassa päälle ihan just. Siinä kun mamma totesi, että ulkoista vikaa ei ole ja pakotti lievästi mut lyhyelle pissakäynnille, niin alkoi syykin valjeta. Metsästysmajan "takapihalla" lähempänä autoja hurisi, pörisi ja puhkui aggregaatti. Se oli valtavan pelottava juttu, jopa siinä määrin, että takajalkani löivät pienesti loukkua. Pälyilin edelleen taivaalle ja se johtuu taas siitä että olen kerran nähnyt semmoisen moottoroidun (surisevan, pörisevän) riippuliitimen taivaalla yläpuolellani ja olin aivan vakuuttunut, että taas se ilkeä-ääninen lintu hyökkää... Mamma raahasi mut ammuttavaksi. No ei vaiskaan, ei meitä ammuttu vaikka haulikolla ilmaan laukaistiinkin. Läpäisin laukauksensieto-osuuden kokeesta kuitenkin, vaikka mamma rehellisesti ajatteli, että koe on sit siinä. Ei se laukaus saanut mua kuitenkaan enempää tolaltani, vaikka toki autoon, turvaan, tepsutin melkoista kyytiä. Meikäpoika sai päivän kolmannen AVO-luokan jäljen, jonne ajettiin autolla pieni tovi. Kun jäätiin tien varteen odottelemaan, mamma totesi, että olen edelleen outo. Käytiin kävelemässä vähän tienlaitaa ja tein siinä hätäni normaalisti, mutta olin silti iloinen päästessäni takaisin autoon. No odottelua tuli onneksi sen verran, että siinä vaiheessa kun tuomari meni kirjoituspuuhiin kakkosjäljen jälkeen, niin meikäpoika jo kerjäsi pari rapsutusta lähistöllä olevilta ihmisiltä. Sitten merkkasin ojanpohjaa ja potkin takakoivillani varvikon aivan tuusan nuuskaksi, kun mamma kerrankin antoi sen tehdä. Siinä vaiheessa alkoi helpottamaan ja mammakaan ei enää niin jännittänyt, että mikä mulla on.

Lähdettiin sitten jäljelle kellon näyttäessä 10:45 ja auringon pilkistellessä välillä pilvien takaa. Alkumakaus tutkittiin mamman kanssa yhdessä ja 10m jälkeen sain pitkää liinaa. Mamma oli varustautunut perinteiseen rynnäkkömäiseen etenemiseeni, mutta eikös mitä, päätinkin lähteä liikkeelle hyvinkin verkkaisesti. Merkkailin parit ekat mustikkavarvikot rauhassa ja näytin siltä, että nyt hohhaillaan. Mamma ehti jo ajatella, että jahas, tää ei ole meidän jälkipäivä. Ehti se siinä miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että josko sudet olisi yöllä vierailleet tutkimassa verijälkeä... Sitten menoni vähän reipastui ja sain pari nykäisyäkin jopa tehtyä, niin että mamma tiesi mun olevan jäljellä. Hieman ennen ekaa kulmaa tein kaarroksen hakkuuaukean reunaan ja sieltä ilmavainulla palasin kuitenkin tarkasti jäljelle ja tutkin kulman jalannostolla merkaten. Kulmalta mulla olikin kaarteluni ansiosta jo oikea suunta eteenpäin, niin jatkettiin reippaasti matkaa. Toisella osuudella oli ylitettävä muutama ohut puunranka sekä heti sen jälkeen yksi männynrunko ja hypättyäni tuon männynrungon yli ulvahdin ja pysähdyin. Mamma ehti jo ajatella, että nyt siellä rungon takana oli käärme, jonka päälle hyppäsin. Mutta ei, ilmeisesti kuivettunut, sitkeä oksa tuikkasi vain johonkin ja olin siinä sitten hetken sillä mielellä, että voitaisko jo lopettaa tää homma, kun puutkin hyökkää päälle. Lopulta mamman kehotettua, rohkaistua pariin otteeseen, päätin jatkaa jäljestystä. Etenkin kun edes tuomarilta ei herunut lohturapsutuksia... Selvittiin toiselle kulmalle, jonka nuuhkutin ja merkkasin lonkat irti-menttaliteetilla. Opas oli varoittanut, että heti kolmannen osuuden alussa on maa-ampiaisen pesä, joka on merkitty useammallakin krepillä ja se alue on ohitettu verettäessä vasemmalta puolen. Mammaa siis hieman jännitti, kun vattupuskan jälkeen edessä alkoi näkyä punaisia kreppejä. Hyvin kuitenkin kiersin jälkeä seuraten vaaralliset ampiaiset ja matka jatkui kaadolle saakka. Tutkailin sorkkaa siihen asti, kunnes tuomari kehotti mammaa kehumaan koiraa. Ja kyllähän se kehuikin! Mamma tiesi sen verran, että hyvin meni, jopa mainiosti, mutta varmuutta ei ollut siitä, miten tuomari on menoni tulkinnut.

Loppupäivä sitten vietettiin jännittäen lopullisia tuloksia ja kun ne vihdoin julkistettiin, oli yllätys suurenmoinen! AVO-luokan 1-tulos ja aivan mahtavalla pistemäärällä 47 (max pisteet 50)!! Niinpä mamma sai käydä pokkaamassa meille koirakerhon parhaan AVO-luokan koirakon kiertopalkinnon ja sitten vielä kirsikkana kakun päälle meidän koirakerho voitti ystävyysottelun pisteillä 137 - 86. Siitä hyvästä saimme säilytettäväksi myös ystävyysottelun kiertopalkinnon. Kyllä meidän kerhon koirakot teki kaikkineen hyvää työtä ja lisäksi kärkikolmikosta yhdestä tuli jälkivalio ja toinen siirtyi VOI-luokkaan!

Jos metsään haluat mennä nyt...

Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt!
Noiden laulunsanojen mukaisesti sain mamman vähän yllätettyä meikäpojan taidoista eilen elämäni kolmannessa metsästyskoirien jäljestämiskokeessa (mejä) - tuloksena AVO2 pisteillä 38/50. Virallinen koeselostukseni on luettavissa blogin uudelta välilehdeltä.

Iloisen karvainen porukkamme starttasi kohti Oriveden koepaikkaa ajoissa jo perjantai-illaksi. Lauantain mamma vietti jälkiparinsa kanssa metsässä vetäen kaksi AVO-luokan jälkeä; lähtivät joskus aamupäivällä yhdentoista aikaan ja palasivat majalle lähempänä puolta kahdeksaa illalla... Päivä oli kostean kuuma, mutta onneksi sentään pilvinen. Me koirapojat odoteltiin majalla ja onneksi siellä oli muitakin paikalla huolehtimassa meitä välillä edes ulos pissalle. Mamman tullessa takaisin odottelimme iloisina pienessä ulkotarhassa. Mamma oli jostain syystä aika poikki, mutta jaksoi se sentään saunoa ja iltanuotiollakin istua makkaranpaistossa myöhään.

Sunnuntai jatkui samantyyppisessä kelissä, lämpimän kosteaa ilmaa, puolipilvistä. Tällä kertaa aamu alkoi varhain ja siinä vaiheessa kun mamma viritti meikäpojalle uudet valjaat, aloin jo epäillä että päivästä taitaa tulla erikiva. Sen jälkeen esiin kaivettiin oranssi jälkiliina ja olin jo ihan liekeissä "Joko mennään, joko mennään, joko jokojokojokojokojoko, mennäääääään!!", aloitin aariani. Innostuksesta pullistuneena meikäpoika kuljetettiin muiden koohottimien kanssa "ampumista varten saunan taakse" niinkuin ylituomari oli ilmoittanut. Laukauksensieto-osuuden läpäisin jälleen; en siitä kovasti pidä, mutta koska tiedän mitä se tarkoittaa, niin siedän sen epämukavuuden kun korvissa soi paukahdus. Mamma yritti taas tarjota namia hyvästä laukauksensietokäytöksestä, mutta sen verran olin lukossa, että en halunnut sitä syödä. Sen sijaan meikäläisellä oli jo kiire autoon, että päästään sinne metsään! Ja niin me pian lähdettiinkin, Daronin jäädessä majalle lepäilemään omaan häkkiin.
Meikäpojan jälki oli aamun toisena, joten odoteltiin tovi mamman kanssa siellä keskellä ei-mitään, metsäautotien laidalla. Meikäpojalla oli niskassa jääkylmällä kaivovedellä kasteltu pyyhemantteli ja oloni oli mukava helteestä huolimatta, tarkkailin takapenkiltä ilmassa pyöriviä pörriäisiä ja kuulostelin metsän ääniä ympärillämme.

Mamma käytti aikaa mm. suihkauttelemalla itseensä eau de Offia, joka ei kyllä hyttysiin tehnyt suurtakaan vaikutusta. Sitten saapuikin ensin opas ja lähti viemään sorkkaa kaadolle, jonka jälkeen hetken kuluttua tuomari toimitettiin myös lähtöpaikalle. Hoidimme protokollat kuntoon ja vihdoin mantteli otettiin pois ja sain luvan tulla ulos autosta. En malttanut pysyä hiljaa, vaan volisin hieman koko ajan ja tietysti höselsin liinassa kuin sekoamisen partaalla. Kaikesta siitä jännityksestä johtuen jouduin myös asioimaan pusikossa... Onneksi vatsani ei sentään ollut löysällä, niin säästyin siltä noloudelta, että olisi pershöyhenet olleet ruskeina.

Vihdoin klo 10:57 pääsin sitten metsään ja nuuskin mamman avustuksella alkumakauksen verijälkiä, jonka jälkeen aloitimme 10m alkumatkalla minun yrittäessä päästä kovaa jo eteenpäin ja mamman yrittäessä rauhoittaa menoa pitämällä tiukasti kiinni valjaistani. Kun 10m oltiin kuljettu yhdessä näin, sain löysää liinaa ja 6 metrin päässä mammasta eli ohjaajastani aloitin vimmaisen jäljellä etenemisen. Mamma nojaili jäljen ensimmäisen osuuden melko lailla takakenoon, jotta sai meikäpojan pidettyä kävelyvauhdissa. Mamman perässä tulla tepsuttivat tuomari ja opas. Ensimmäiselle kulmalle pysähdyin nuuhkimaan veristä makausjälkeä ja lähdin hyvin pian jatkamaan jäljen toiselle osuudelle. Toinen osuus meni vielä rivakasti, mutta ei enää aivan päättömästi kaahaten ja löysin kulmalla olevan makauksen, jota tutkin nopeasti. Kulmalta en löytänytkään jatkoa ja vilkaisin mammaa kysyvästi. Mamman "Jälki!" kehotuksesta jatkoin etsimistä kierrellen ja kaarrellen. Mutta ei, jatkoa ei vaan tullut eteen (tuoreehkoja hirvensorkanjälkiä kyllä) ja niin tuomari tuomitsi meikäläiselle hukan ja otimme uuden puhtaan startin kulmalta jäljelle. Nyt vauhtini oli jo rauhallisempaa ja mamma näki, että kuumuus tekee tehtävänsä, koska läähätin aivan mahdottomasti. Kolmas osuus oli ehkä huolellisinta koko jäljen matkalta, vaikka yksi jännitysmomentti saatiin sinnekin aikaan. Yhtäkkiä mamma nimittäin kuuli ja näki miten jälkiliinani kliksahti irti valjaistani - olin toisin sanoen vapaa. Mamma on kertonut, että aika monta ajatusta ehti singahdella hänellä mielessä siinä ajassa kun hän hyvin rauhallisen tiukasti antoi meikäpojalle komennon "Tristan, seis." Mamman hämmästykseksi pysähdyin sijoilleni. Hyvin rauhallisesti mamma kulki luokseni, kiinnitti liinan takaisin ja minun vilkaistessani antoi luvan jatkaa jälkeä. Sitä lupaa meikäpoika vain odottikin ja jatkoin matkaani tasaisen varmasti, vaikka mamma ehti jo miettiä että nyt meni loppujälki sitten pilalle liinan irtoamisen vuoksi. Vaan ei. Meikäpoika nuuhkutti itsensä upeasti kaatona toimineelle hirvensorkalle ja kun olin sitä hetken tutkinut, antoi tuomari vilkaisustani mammalle luvan kiittää koiraa jälkityöstä. Siinä vaiheessa noin puolen tunnin jälkityön tehneenä meikäpoika oli jo niin väsynyt ja kuumissani, että lähdin vain marssimaan kohti metsänreunaa ja odottavaa autoa enkä halunnut edes kiitosnameja ottaa. Autolla mamma kääräisi meikäläisen siihen ihanaan viileään pyyhemantteliin ja tarjosi herkkujuotavaksi Fitdogin palautusjuomaa. Kyllä siinä maistui juotava kaikille metsässä olleille kiitettävästi, tuomarilla kun oli vielä edessään neljä jälkeä... Mamma oli oppaana seuraavalla jäljellä, johon lähti iki-ihanainen Iiris ja meikäpoika odotteli sen aikaa autossa lepäillen.

Koska jäljestäjiä oli kokeessa kaikkineen jopa 18, sunnuntai venyi iltaan ennenkuin tulokset oli julkistettu. Onneksi majalla oli tarjolla ruokaa ja juomaa sekä mukavaa seuraakin odotteluun. Kotimatkalle pääsimme joskus iltakahdeksan aikoihin, joten siinähän se viikonloppu sitten olikin taputeltuna.

Näytelmäviikonloppu

Tämä viikonloppu olikin sitten yhtä näytelmää, Daron korkkasi nimittäin junioriluokan ensin Oriveden kaikkien rotujen näyttelyssä lauantaina ja tänään sunnuntaina Mäntsälän kaikkien rotujen näyttelyssä. Meikäpoika pääsi kannustajan rooliin, näytelmäturistiksi ja mamma sanoi että ei minusta muuhun olisikaan ollut... Tarkoitti varmaan sitä, kun lauleskelin kaikille ihanille tyttökoirien tuoksuille - melko kuuluvastikin- ja kieltämättä hihnakäyttäytyminen näyttelypaikalla ja sen tuntumassa olivat täysin kadoksissa. Siinä hötäkässä tais mammalle tulla pari aika syvältä katkennutta kynttä ja muutama hihnojen puristuksessa liiskaantunut sorminivel... Vaikka en toki syytä ota yksin niskoilleni, Daron teki myös joitakin hullunloikkia hihnassa.

No mutta keskitytäänpä nyt kuitenkin näytelmien tuloksiin enemmän... Ja ne tulokset puhuvat puolestaan; Daron sai molemmista päivistä vara-sertit, junnuluokan voitot ja lisäksi sijoitukset 2. ja 3. paras uros-kehistä! Arvostelut löytyvät Daronin näyttelyt-välilehdeltä. Molemmissa näyttelyissä alustana toimi erittäin haastava nurmikenttä, johon kuono takertui liikkeessä kuin liimaan. Orivedellä arvostelu suoritettiin pöydällä, Mäntsälässä maan tasalla. Orivedellä arvostelu oli lisäksi varsin perusteellinen ja kirjallinen arvostelukin pitkä, koska mukana oli harjoitusarvostelija jolle tuomari selitti tarkasti huomioitavia kohtia. Pöydällä Daronia hieman ensin jännitti, kun tuomarinteltta lepatti tuulessa ja kehäsihteeri lepatti papereineen takana seisten, mutta ei vaatinut kauaakaan, että pikkukaveri rentoutui kuitenkin. Tuomari ei edes ehtinyt huomata koko jännitystilannetta, kun oli juuri selittämässä jotain tuomarinsihteerille ja sen vuoksi selin pöytään. Daron kestää pöydällä tutkimisen mainiosti, hieman korvia kääntelytti kun harjoitusarvostelijakin oli tilanteessa mukana, mutta mitään pakittelua tms. ei tullut. Tuomari piti päästä pitkään kiinni, kun selitti harjoitusarvostelijalle kasvojen tärkeimpiä huomioita, mutta Daron sen kun tillitteli tuomaria ja lepuutti leukaansa hänen käsissään.
Sen sijaan maan tasalla tapahtunut arvostelu tänään Mäntsälässä olikin jännempää. Daron nojaili mammaan, kun tuomari kokeili kylkiä ja takaosaa ja selvästi ilmeillään osoitti, että nyt ollaan vähän epämukavuusalueella. Tuomari oli kyykyssä Daronin toisella puolen, joten varmaankin pikkukaveri paineistui kun joutui olemaan "kahden tulen välissä". Antoi kuitenkin tutkia eikä jäänyt miettimään tilannetta sen enempää, joten ihan ok se meni kuitenkin. Tutkimisen lopuksi tuomari vielä naureskeli Daronin "pers´tupeelle", sanoen "vilken päls du har här!" Liike kehässä oli höntsäilyä ja nuuskuttelua, joten siinä ei mammasta ollut mitään hyvää ja varmaan sen vuoksi arvostelussakaan ei juuri liikkeestä puhuta.
Joka tapauksessa siis erittäin hyvä debyytti näyttelyuralle tuolta karvapäältä, seuraava näytelmä onkin sitten syyskuun alussa Riihimäen kv-näyttelyssä.

Tässä onkin ollut koiramaista menoa viikonloppuisin, sillä heinäkuun ekana sunnuntaina meikäpoika kävi Kooikkerikupletti-nimisessä joukkueessa juoksemassa Agirodun joukkueradan ja tulevana viikonloppuna meikäpoikaa odottaa sitten nuuskutteluhommat kooikkereiden mejäkokeessa Orivedellä. Kuun vaihteessa viikonloppuna mamma meinaa viedä meikäpoikaa taas aksakisoihin, niin että ei tässä kyllä sammaloitumaan pääse! Oli siis ihan hyvä, että sain vain olla turistina näytelmäviikonloppuna. Kaiken kukkuraksi me oltiin yökylässäkin, kun kaverimme Junnu tartti hoitajaa. Käytiin lauantaina näyttelyn jälkeen pitkä lenkki Aulangon metsissä ja me koohottimet syötiin mustikoita minkä ehdittiin. Junnu ei ollut yhtään mustikoiden perään, mikä oli ihan hyväkin, niin jäi meille Daronin kanssa enempi...

Yö meni vähän levottomasti haahuillen Junnun kotona ja Junnua lisäksi vallan kamalasti pieretti, niin että mamma joutui jo tuuletusikkunaakin avaamaan. Jossain vaiheessa yötä Daronille sattui pieni laskelmointivirhe ja se hyppäs mun päälle sohvalle (mamman kainaloon, joo) ja siitä tuli sit vähän sanomista. Kukaan ei kuitenkaan loukkaantunut tilanteessa, paitsi hieman ylpeys, mutta siitäkin päästiin nukkumalla asian päälle. Ja uni meille nyt maittaakin, sillä Mäntsälästä kotiin tultuamme ollaan Daronin kanssa vedetty sikeitä niin että ydinpommikaan ei meitä herättäisi. Mutta ruokakipon kolina, se se vasta on herätysten herätys.... Nyt kuuluukin kutsu "Syömään!" Soon moro ny!