sunnuntai 14. elokuuta 2016

Liitelyä

Mamman ja meikäpojan yhteiset askelparit senkun vaan paranevat. Viime viikonloppu mejää, keskiviikkona viikottaiset agilitytreenit aivan upeesti ja sit ei muuta ku eilen Tampereelle agilitykisoihin. Kaksi starttia mamma oli varannut ja eka rataantutustuminen oli sitten heti klo 9:30, joten se oli aamulähtö liikenteeseen. Iittalan jälkeen alkoi rankahko sade, joka taukosi sopivasti, kun tultiin ajoissa kisapaikalle ja lämppärilenkki saatiin puoliväliin asti tehtyä kuivina, sit alkoi taas tihenevä sade. Daron oli mukana kannustusjoukoissa ja me kaksi koiraa sit huurustettiin autoa sillä välin kun mamma kävi rataantutustumisessa ja seurasi minien startit. Sitten tuli meidän vuoro radalle, sataa tihutti sellaista mahdollisimman kastelevaa tihkua. Tuomari Anders Virtasen rata oli ihanan selkeä, vaikka siellä toki oli vaaranpaikkojakin ohjausten kannalta. Ja niinpä siinä sitten kävi, että paukutettiin mamman kanssa nollarata! Jopa kepit sujui kivasti ja kontaktit otin, vaikkakin se vaati hieman kärsivällisyyttä mammalta, kun päätin taas hidastella An alastuloa (odotin, että josko mamman näkemättä voisin loikata...). Puomin kontakti meni paremmin, ehkä siksikin, että mammalla oli heti puomilta tärkeä loppuohjaus putken kautta maalihypylle. Kaikkinensa rata oli sujuva ja maalissa mamma tiesi jo, että hyvin meni ja nyt puhuu vain aika. Niinpä sitten lopputuloksissa oltiin kolmansia ja hiphei, LUVAhan sieltä napsahti! Se ois sit meikäpojalla kaksi LUVAa kirjoissa, niin että kakkosia kohti on yritystä. Katsotaan milloin se sitten tapahtuu, aikaa voi mennä reilustikin, mutta mikäs kiire tässä.
Kuten voitte siis jo päätellä, niin meidän toka rata ei tuottanut tulosta. Tällä kertaa syy oli kylläkin ihan totaalisesti mammassa, sillä se tollo OHJASI mut putken väärään päähän! Muutoin toka rata meni tosi hyvin, vaikka siellä kepit oli jo hitaammat. Tehtiin siis hieno hylly, joten siihenkin ollaan tyytyväisiä. Kaikista kivointa oli kuitenkin päästä ajoissa kotiin, pois sateesta.
Märkä agiliitäjä

Illalla sateen loputtua tehtiin sitten vielä pitkä metsälenkki Daronin kanssa ja vähän höntsäiltiin siinä sivussa. Daron sai pitkästä aikaa olla vapaana; meillä kun lenkkireitillä on sen verran tuota maassapesivää lintulajistoa sekä tietysti niitä rusakoita, että poikasaikaan ei irtipito ole lainkaan hyvä ajatus. Mammaa vähän jännitti irrottaa Daron hihnasta, mutta hyvin se pikkukundi tarkkailee missä me ollaan. Meikäpoika kun ei hihnasta irti pääse, johtuen innostani lähteä mille tahansa hajujäljelle ja sulkea korvat. Ja sit taas jos me kaksi päästäis yhdessä irti, niin siitä hommasta on järki kaukana... Että korkeintaan vähän aikaa vuorotellen, jos ollenkaan. Meikäpoikahan on tehnyt nuoruudessaan kaksi todellista irtiottoa, silloin kun vielä sain olla vapaana. Ekan kerran lähdin rusakon jäljelle ja viimeinen näköhavainto oli, kun juoksin kohti isompaa tietä (80 nopeusrajoitus). Siinä oli mammalla sydän nitkahtaa. Palasinhan minä, vastentahtoisesti, mutta kun pirun rusakko katosi. Aikaa meni ehkä 15 minuuttia, jos sitäkään. Toisen kerran tein katoamistempun mamman selän takaa valaistulta kuntopolulta metsään ja tällä kertaa oli talvi-ilta, lunta oli pieni riite maassa ja metsässä pimeää. Mammalla ei ollut mitään hajua mihin katosin. Onneksi paikalle tuli kaksi nuorehkoa naista kahden pienen koiran kanssa ja he tarjoutuivat ystävällisesti apuun. Kuulivat varmaan paniikin mamman äänestä, kun se meikäpoikaa huuteli. Löysivät jälkeni lumesta ja lähtivät seuraamaan sitä. Ja hetken kuluttua toinen naisista sanoi kuulevansa jotain vasemmalta puoleltaan. Siellähän meikäpoika tuhisti menemään, kuono maassa ja intensiivinen ote jäljen etsimiseen. Kun mamma kutsui, huomasin toiset koirat ja tulin katsomaan sainko kavereita jäljelle. Mamma oli nopea ja nappasi valjaistani kiinni. Tässäkään touhussa aikaa ei kulunut kuin ehkä 10-15 minuuttia, mutta aika oli pitkä ja tuskainen mammalle. Sen jälkeen vapaana oloni on rajoittunut aidatuille alueille sekä agilitykentälle, jossa meikäpojalle tärkeää ovat vain esteet. Tai no, tänä keväänä sain hetken olla irti metsässä, kun mamma halusi testata onko vaara katoamisesta edelleen olemassa. Kyllä täytyy myöntää, että kivaahan se oli, mutta vähän multa karkas se homma lapasesta, kun lähdin kiusoittelemaan hihnassa olevaa Daronia ja juoksin päätöntä ympyrää hetken. Mamma sen lopetti, ihan turvallisuussyistä, kun meinasin joko katkoa omat kinttuni tai ainakin Daronin niskat ja mamman olkapäät. Varsinaisia koohottimia siis ollaan tuon pikkujätkän kanssa...

Tänään Daronille tuli yllätysvieraaksi veljensä Danny.
Daron vasemmalla, Danny oikealla
Pojat on viimeksi nähneet kevättalvella. Meikäpoika joutui portin taakse makkariin päivystämään, kun muutoin olisin käyttäytynyt rumasti kuitenkin. Daron otti vieraansa vastaan yllättäen hyökkäämällä hampaat irvessä Dannyn kimppuun. Danny antautui, mutta heti kun se innoissaan lähti etenemään, hyökkäsi Daron uudelleen. Daronilla oli selvästi tarve ilmoittaa, kuka täällä oikein asuu. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun yhtäkkiä homma rauhoittui ja pojat alkoivatkin telmiä keskenään. Homma tuli siis selväksi ja ilmeisesti jokin muistikuva leikkimisestä tuli, koska alkoivat kyllä painia niinkuin aina ennenkin. Hassuja otuksia. Meikäpoika hoiti taustakuoron virkaa uskollisesti vonkumalla portin takana... Danny kävi moikkaamassa pari kertaa, mutta koska mamma tiesi, että voin sanoa portin takaakin pahasti, niin meidät komennettiin erilleen. Kun Danny sitten lähti, kävin haistelemassa tarkkaan nurkat ja etenkin tarkistin, että meille jäi oikea koira eli Daron. Daron alistui meikäpojalle heti, ihan kuin olisi hieman häpeillyt sitä, että "varasti" roolini kodinturvajoukkona. Tuhahdin sille ja sitten aloimme yhdessä kerjätä ruokaa. Meidän maailmassa kaikki siis hyvin.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan

Meikäpoika se oli tänään taas mejäkokeessa. Tällä kertaa järjestävä seura oli oma kotiseurani Etelä-Hämeen Koirakerho ja kyseessä oli perinteinen ystävyysottelu Kanta-Hämeen Mäyräkoirakerhoa vastaan. Mamma hoiti lauantaina osuutensa hyvin kevyesti, toimimalla sienenä VOI-jäljen oppaalle. Me pojat maattiin kotona, kun matkaa koepaikalle ei ollut kuin se reilu vartti ja mammakin kotiutui lopulta myöhäisiltapäivästä kello viiden teelle. Tullessaan se toi kotiin pari hirvikärpästä ja yhden naarmuuntuneen säären... Että semmoista jäljentekoa. Onneksi eivät sentään alueella liikkuviin susiin törmänneet; tuolla mamman tuurilla sen ois hukka perinyt sitten.

Eikä tullut hukkia meikäpojankaan päivään. Ei eläimiä eikä tuomarin tuomitsemaa hukkaa jäljellä. Mutta ei meiltä jännitystä silti puuttunut tästäkään suorituksesta. Kaikki alkoi jotensakin niin, että ilmoitettuaan meikäläisen kokeessa paikallaolevaksi ja syötyään aamupalan mamma tuli meidän jätkien luo autolle. Otti ja vei Daron kiusanhengen viettämään päiväänsä tukikohtana toimineelle mökille, omaan koppaan. Kaikki tässä vaiheessa hienosti. Sitten hetken kuluttua mamma palasi autolle laittamaan mua jälkikuntoon (valjaat, liina yms. tykötarpeisto) ja siinä vaiheessa huomasi heti, että meikäläisellä ei ole taas kaikki muumit laaksossa... Pälyilin auton kattoa ja olin sen näköinen kuin taivas putoaisi ihan juuri niskaani. Ensimmäisenä mamma tutkaili ampiaistilanteen, mutta koska aamu oli viileähkö, niin pörriäisiä ei vielä näkynyt, eikä kuulunut. No sitten mamma päätti ottaa mut autosta ulos ja hyvin hyvin vastentahtoisesti tulin ovesta. Olin yhä enemmän sen näköinen, että kaikki on kaatumassa päälle ihan just. Siinä kun mamma totesi, että ulkoista vikaa ei ole ja pakotti lievästi mut lyhyelle pissakäynnille, niin alkoi syykin valjeta. Metsästysmajan "takapihalla" lähempänä autoja hurisi, pörisi ja puhkui aggregaatti. Se oli valtavan pelottava juttu, jopa siinä määrin, että takajalkani löivät pienesti loukkua. Pälyilin edelleen taivaalle ja se johtuu taas siitä että olen kerran nähnyt semmoisen moottoroidun (surisevan, pörisevän) riippuliitimen taivaalla yläpuolellani ja olin aivan vakuuttunut, että taas se ilkeä-ääninen lintu hyökkää... Mamma raahasi mut ammuttavaksi. No ei vaiskaan, ei meitä ammuttu vaikka haulikolla ilmaan laukaistiinkin. Läpäisin laukauksensieto-osuuden kokeesta kuitenkin, vaikka mamma rehellisesti ajatteli, että koe on sit siinä. Ei se laukaus saanut mua kuitenkaan enempää tolaltani, vaikka toki autoon, turvaan, tepsutin melkoista kyytiä. Meikäpoika sai päivän kolmannen AVO-luokan jäljen, jonne ajettiin autolla pieni tovi. Kun jäätiin tien varteen odottelemaan, mamma totesi, että olen edelleen outo. Käytiin kävelemässä vähän tienlaitaa ja tein siinä hätäni normaalisti, mutta olin silti iloinen päästessäni takaisin autoon. No odottelua tuli onneksi sen verran, että siinä vaiheessa kun tuomari meni kirjoituspuuhiin kakkosjäljen jälkeen, niin meikäpoika jo kerjäsi pari rapsutusta lähistöllä olevilta ihmisiltä. Sitten merkkasin ojanpohjaa ja potkin takakoivillani varvikon aivan tuusan nuuskaksi, kun mamma kerrankin antoi sen tehdä. Siinä vaiheessa alkoi helpottamaan ja mammakaan ei enää niin jännittänyt, että mikä mulla on.

Lähdettiin sitten jäljelle kellon näyttäessä 10:45 ja auringon pilkistellessä välillä pilvien takaa. Alkumakaus tutkittiin mamman kanssa yhdessä ja 10m jälkeen sain pitkää liinaa. Mamma oli varustautunut perinteiseen rynnäkkömäiseen etenemiseeni, mutta eikös mitä, päätinkin lähteä liikkeelle hyvinkin verkkaisesti. Merkkailin parit ekat mustikkavarvikot rauhassa ja näytin siltä, että nyt hohhaillaan. Mamma ehti jo ajatella, että jahas, tää ei ole meidän jälkipäivä. Ehti se siinä miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että josko sudet olisi yöllä vierailleet tutkimassa verijälkeä... Sitten menoni vähän reipastui ja sain pari nykäisyäkin jopa tehtyä, niin että mamma tiesi mun olevan jäljellä. Hieman ennen ekaa kulmaa tein kaarroksen hakkuuaukean reunaan ja sieltä ilmavainulla palasin kuitenkin tarkasti jäljelle ja tutkin kulman jalannostolla merkaten. Kulmalta mulla olikin kaarteluni ansiosta jo oikea suunta eteenpäin, niin jatkettiin reippaasti matkaa. Toisella osuudella oli ylitettävä muutama ohut puunranka sekä heti sen jälkeen yksi männynrunko ja hypättyäni tuon männynrungon yli ulvahdin ja pysähdyin. Mamma ehti jo ajatella, että nyt siellä rungon takana oli käärme, jonka päälle hyppäsin. Mutta ei, ilmeisesti kuivettunut, sitkeä oksa tuikkasi vain johonkin ja olin siinä sitten hetken sillä mielellä, että voitaisko jo lopettaa tää homma, kun puutkin hyökkää päälle. Lopulta mamman kehotettua, rohkaistua pariin otteeseen, päätin jatkaa jäljestystä. Etenkin kun edes tuomarilta ei herunut lohturapsutuksia... Selvittiin toiselle kulmalle, jonka nuuhkutin ja merkkasin lonkat irti-menttaliteetilla. Opas oli varoittanut, että heti kolmannen osuuden alussa on maa-ampiaisen pesä, joka on merkitty useammallakin krepillä ja se alue on ohitettu verettäessä vasemmalta puolen. Mammaa siis hieman jännitti, kun vattupuskan jälkeen edessä alkoi näkyä punaisia kreppejä. Hyvin kuitenkin kiersin jälkeä seuraten vaaralliset ampiaiset ja matka jatkui kaadolle saakka. Tutkailin sorkkaa siihen asti, kunnes tuomari kehotti mammaa kehumaan koiraa. Ja kyllähän se kehuikin! Mamma tiesi sen verran, että hyvin meni, jopa mainiosti, mutta varmuutta ei ollut siitä, miten tuomari on menoni tulkinnut.

Loppupäivä sitten vietettiin jännittäen lopullisia tuloksia ja kun ne vihdoin julkistettiin, oli yllätys suurenmoinen! AVO-luokan 1-tulos ja aivan mahtavalla pistemäärällä 47 (max pisteet 50)!! Niinpä mamma sai käydä pokkaamassa meille koirakerhon parhaan AVO-luokan koirakon kiertopalkinnon ja sitten vielä kirsikkana kakun päälle meidän koirakerho voitti ystävyysottelun pisteillä 137 - 86. Siitä hyvästä saimme säilytettäväksi myös ystävyysottelun kiertopalkinnon. Kyllä meidän kerhon koirakot teki kaikkineen hyvää työtä ja lisäksi kärkikolmikosta yhdestä tuli jälkivalio ja toinen siirtyi VOI-luokkaan!