Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan

Meikäpoika se oli tänään taas mejäkokeessa. Tällä kertaa järjestävä seura oli oma kotiseurani Etelä-Hämeen Koirakerho ja kyseessä oli perinteinen ystävyysottelu Kanta-Hämeen Mäyräkoirakerhoa vastaan. Mamma hoiti lauantaina osuutensa hyvin kevyesti, toimimalla sienenä VOI-jäljen oppaalle. Me pojat maattiin kotona, kun matkaa koepaikalle ei ollut kuin se reilu vartti ja mammakin kotiutui lopulta myöhäisiltapäivästä kello viiden teelle. Tullessaan se toi kotiin pari hirvikärpästä ja yhden naarmuuntuneen säären... Että semmoista jäljentekoa. Onneksi eivät sentään alueella liikkuviin susiin törmänneet; tuolla mamman tuurilla sen ois hukka perinyt sitten.

Eikä tullut hukkia meikäpojankaan päivään. Ei eläimiä eikä tuomarin tuomitsemaa hukkaa jäljellä. Mutta ei meiltä jännitystä silti puuttunut tästäkään suorituksesta. Kaikki alkoi jotensakin niin, että ilmoitettuaan meikäläisen kokeessa paikallaolevaksi ja syötyään aamupalan mamma tuli meidän jätkien luo autolle. Otti ja vei Daron kiusanhengen viettämään päiväänsä tukikohtana toimineelle mökille, omaan koppaan. Kaikki tässä vaiheessa hienosti. Sitten hetken kuluttua mamma palasi autolle laittamaan mua jälkikuntoon (valjaat, liina yms. tykötarpeisto) ja siinä vaiheessa huomasi heti, että meikäläisellä ei ole taas kaikki muumit laaksossa... Pälyilin auton kattoa ja olin sen näköinen kuin taivas putoaisi ihan juuri niskaani. Ensimmäisenä mamma tutkaili ampiaistilanteen, mutta koska aamu oli viileähkö, niin pörriäisiä ei vielä näkynyt, eikä kuulunut. No sitten mamma päätti ottaa mut autosta ulos ja hyvin hyvin vastentahtoisesti tulin ovesta. Olin yhä enemmän sen näköinen, että kaikki on kaatumassa päälle ihan just. Siinä kun mamma totesi, että ulkoista vikaa ei ole ja pakotti lievästi mut lyhyelle pissakäynnille, niin alkoi syykin valjeta. Metsästysmajan "takapihalla" lähempänä autoja hurisi, pörisi ja puhkui aggregaatti. Se oli valtavan pelottava juttu, jopa siinä määrin, että takajalkani löivät pienesti loukkua. Pälyilin edelleen taivaalle ja se johtuu taas siitä että olen kerran nähnyt semmoisen moottoroidun (surisevan, pörisevän) riippuliitimen taivaalla yläpuolellani ja olin aivan vakuuttunut, että taas se ilkeä-ääninen lintu hyökkää... Mamma raahasi mut ammuttavaksi. No ei vaiskaan, ei meitä ammuttu vaikka haulikolla ilmaan laukaistiinkin. Läpäisin laukauksensieto-osuuden kokeesta kuitenkin, vaikka mamma rehellisesti ajatteli, että koe on sit siinä. Ei se laukaus saanut mua kuitenkaan enempää tolaltani, vaikka toki autoon, turvaan, tepsutin melkoista kyytiä. Meikäpoika sai päivän kolmannen AVO-luokan jäljen, jonne ajettiin autolla pieni tovi. Kun jäätiin tien varteen odottelemaan, mamma totesi, että olen edelleen outo. Käytiin kävelemässä vähän tienlaitaa ja tein siinä hätäni normaalisti, mutta olin silti iloinen päästessäni takaisin autoon. No odottelua tuli onneksi sen verran, että siinä vaiheessa kun tuomari meni kirjoituspuuhiin kakkosjäljen jälkeen, niin meikäpoika jo kerjäsi pari rapsutusta lähistöllä olevilta ihmisiltä. Sitten merkkasin ojanpohjaa ja potkin takakoivillani varvikon aivan tuusan nuuskaksi, kun mamma kerrankin antoi sen tehdä. Siinä vaiheessa alkoi helpottamaan ja mammakaan ei enää niin jännittänyt, että mikä mulla on.

Lähdettiin sitten jäljelle kellon näyttäessä 10:45 ja auringon pilkistellessä välillä pilvien takaa. Alkumakaus tutkittiin mamman kanssa yhdessä ja 10m jälkeen sain pitkää liinaa. Mamma oli varustautunut perinteiseen rynnäkkömäiseen etenemiseeni, mutta eikös mitä, päätinkin lähteä liikkeelle hyvinkin verkkaisesti. Merkkailin parit ekat mustikkavarvikot rauhassa ja näytin siltä, että nyt hohhaillaan. Mamma ehti jo ajatella, että jahas, tää ei ole meidän jälkipäivä. Ehti se siinä miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että josko sudet olisi yöllä vierailleet tutkimassa verijälkeä... Sitten menoni vähän reipastui ja sain pari nykäisyäkin jopa tehtyä, niin että mamma tiesi mun olevan jäljellä. Hieman ennen ekaa kulmaa tein kaarroksen hakkuuaukean reunaan ja sieltä ilmavainulla palasin kuitenkin tarkasti jäljelle ja tutkin kulman jalannostolla merkaten. Kulmalta mulla olikin kaarteluni ansiosta jo oikea suunta eteenpäin, niin jatkettiin reippaasti matkaa. Toisella osuudella oli ylitettävä muutama ohut puunranka sekä heti sen jälkeen yksi männynrunko ja hypättyäni tuon männynrungon yli ulvahdin ja pysähdyin. Mamma ehti jo ajatella, että nyt siellä rungon takana oli käärme, jonka päälle hyppäsin. Mutta ei, ilmeisesti kuivettunut, sitkeä oksa tuikkasi vain johonkin ja olin siinä sitten hetken sillä mielellä, että voitaisko jo lopettaa tää homma, kun puutkin hyökkää päälle. Lopulta mamman kehotettua, rohkaistua pariin otteeseen, päätin jatkaa jäljestystä. Etenkin kun edes tuomarilta ei herunut lohturapsutuksia... Selvittiin toiselle kulmalle, jonka nuuhkutin ja merkkasin lonkat irti-menttaliteetilla. Opas oli varoittanut, että heti kolmannen osuuden alussa on maa-ampiaisen pesä, joka on merkitty useammallakin krepillä ja se alue on ohitettu verettäessä vasemmalta puolen. Mammaa siis hieman jännitti, kun vattupuskan jälkeen edessä alkoi näkyä punaisia kreppejä. Hyvin kuitenkin kiersin jälkeä seuraten vaaralliset ampiaiset ja matka jatkui kaadolle saakka. Tutkailin sorkkaa siihen asti, kunnes tuomari kehotti mammaa kehumaan koiraa. Ja kyllähän se kehuikin! Mamma tiesi sen verran, että hyvin meni, jopa mainiosti, mutta varmuutta ei ollut siitä, miten tuomari on menoni tulkinnut.

Loppupäivä sitten vietettiin jännittäen lopullisia tuloksia ja kun ne vihdoin julkistettiin, oli yllätys suurenmoinen! AVO-luokan 1-tulos ja aivan mahtavalla pistemäärällä 47 (max pisteet 50)!! Niinpä mamma sai käydä pokkaamassa meille koirakerhon parhaan AVO-luokan koirakon kiertopalkinnon ja sitten vielä kirsikkana kakun päälle meidän koirakerho voitti ystävyysottelun pisteillä 137 - 86. Siitä hyvästä saimme säilytettäväksi myös ystävyysottelun kiertopalkinnon. Kyllä meidän kerhon koirakot teki kaikkineen hyvää työtä ja lisäksi kärkikolmikosta yhdestä tuli jälkivalio ja toinen siirtyi VOI-luokkaan!