Medikoira

Lauantaina tehtiin mamman kanssa pikainen retki naapuripitäjän/-seuran agilitykisoihin ja käytiin hankkimassa meikäpojalle kisakirja. Emme siis vielä kisanneet, koska tassupolemiikin takia minulla on dopingin varoaika vielä voimassa muutaman viikon. Mutta kisakirjaan otettiin virallinen mitta ja saatiinhan minusta sitten medikoira kuitenkin. Ensimmäinen mittaustulos näytti jotain 42,6cm ja toisella mittaustuloksella toisen kyljen puolelta saatiin 42,8cm ja kuten tuomari Anne Saviojakin totesi, niin parin millin ero riittää. Onhan se helpotus, kun ei tarvitse ruveta juuri ja juuri maksimitan saavuttavana alkaa hyppelehtiä samankorkuisia esteitä kuin vaikkapa tanskandogit. Kyllähän ponnistusvoimaa riittää, mutta ne alastulot olisi voineet ollakin se ongelma enemmän, vaikka enhän minä onneksi mikään kamalan painava hemppa ole. Mamma olikin jo mielessään päättänyt, että harrastelijatasolle oltaisiin jääty, jos meikäläinen maksikokoiseksi menisi. Nyt sitten medikorkeuksilla voidaan jatkaa harjoituksia kuten tähänkin asti ja kai se on pakko jossain vaiheessa käydä kokeilemassa sitten kisaamistakin. Paitsi että on ne kepit ja keinu, jotka saattaa olla meikäläisen turmio edelleenkin. Keinu on ollut aika harvoin meillä treeneissä radalla ja viimeksi kokeiltiin ihan matalimmalla tasolla olevaa keinua kentän sivussa, niin eka kerta meni vähän kuin ei olisi huomannutkaan, mutta toka kerta alkoi jännittää siinä kohtaa kun keinu alkoi kallistella. No, mutta voi se silti olla että käydään kisatunnelmaa jossain kuitenkin kokeilemassa vielä tällä sisähallikaudella.

Tassuni on parantunut, joten viikonloppuna tehtiin jo tunnin lenkkiä metsässä. Voitaneen siis sanoa, että tämän viikon aikana palaamme normaaleihin parin tunnin lenkkeihin ja keskiviikkona pääsen aksaharkkoihinkin, jee! Muutenkin nyt alkaa taas arki, kun kaikki pyhät on lusittu ja mamman talvilomakin häämöttää vasta huhtikuun alussa. Saas nähdä mitä kivaa se keksii meille lomatekemisiksi, varmaan jotain pienimuotoista kotimaan matkailua ainakin... Kalenteria mamma on pyöritellyt jo kesän näyttelyiden osalta ja ilmeisesti joku turnee sinne sitten kehitetään mutta eipä tuo itsekään vielä tiedä, että mikä maa ja valuutta mahtaisi olla kyseessä. Kotimaakin on ihan kiva paikka, jos niikseen tulee...

Sairastupa

Vuoden aluksi päätimme menneenä viikonloppuna perustaa mamman kanssa Kotisi on sairastupasi-yhdistyksen. Tarkoittaen sitä, että ensin mamma alkoi potea hyvin tavallista, hyvin valuvaa ja hyvin ärsyttävää talviflunssaa. Kun olin sitä sohvan uumenissa käynyt yhden päivän tönimässä ja havainnut, että eihän siitä ole edes lenkkiseuraksi, niin ajattelin sitten minäkin hankkia sairaslomaa. Jossain tilanteessa ulkosalla, to-illan ja pe-aamupäivän välillä satutin oikeaa etutassuani sen verran, että perjantaina onnuin ja lauantaina leikin jo kolmijalkaa. Mamma sitä vikaa toki yritti ensin itse ihmetellä ja saikin sen verran selville, että ongelma on jossain oikean etujalan antura-alueella. Tassunpohjaa katseltiin otsalampulla ja suurennuslasin avullakin, mutta ei siellä mitään näkynyt. Meikäpoika otti ronkkimisesta niin nokkiinsa, että säilöin tassuni pysyvästi oikeaan kainaloon talteen, eikä sitä muuten sieltä ihan helposti pois saanut tai ainakin "vieteri" palautti sen nopeasti takaisin... Lopputuloksena soitto eläinlääkärille ja kutsu lähteä tutkituttamaan tarkemmin - jippii, lauantai- ja pyhälisä!

Vastaanotossa ottivat sitten meikäpojasta tietoja ylös, puntarissa kävin (14kg tasan) ja kuulinpa kun hoitaja kysyi, että olenko kovinkin arka kooikkeri. Mamma kyllä sanoi, että en oikeastaan ole, mutta ilmeisesti hoitaja ei ihan uskonut kuitenkaan, kun jotain siinä vielä aroista koikkereista haasteli. Siitäpä suivaantuneena päätin näyttää lääkärille ja hoitajalle ns.pitkää nenää ja ettekä uskokaan miten iloisesti häntää heilutellen kolmijalkaisena onnahtelin vastaanottohuoneeseen! Tervehdin kohteliaasti molemmat ja jäin sitten paikalleni heiluttelemaan häntääni. Lääkärinkin oli pakko todeta, että sinähän outo kaveri koikkeriksi oletkin... No sittenhän tuli se perinteinen pöydälle nosto, mutta en vielä siitäkään ajatellut hötkähtää, vaan kävin hieman kuiskuttelemassa lääkärin korvaan. Lääkäri kuunteli mamman tassutarinan ja olettaman siitä, missä vika voisi piillä ja alkoi sitten varovasti tutkia tassuani. Sitten se muuten kiva nainen osui kipeään kohtaan tassussani, tarkemmin sanottuna sisimmäisessä varpaassani ja meikäpoika kiljaisi sydäntäsärkevästi. Kaikki kolme ihmistä pöydän äärellä säikähtivät mutta koska olin "kohtelias nuorimies"-moodissa, niin en kiljahduksen lisäksi tehnyt mitään muuta. Lääkäri totesikin, että kauhean nätisti osasin kertoa mistä sattuu, moni muu olisi kuulemma jo näyttänyt lääkärille hampaillaan, että miten paljon sattuu... No ei siellä lääkärinkään silmiin mitään näkynyt, joten seuraavaksi sain rauhoituspiikin kankkuseen ja tilulei, meikäpoikaa vietiin sitten unten maille.

Sillä välin kun otin lepoa, olivat kuulemma kuvanneet mun tassun ja todenneet, että siellä ei näkyviä vaurioita tai vierasesineitä ole ja lääkäri päätyi diagnosoimaan meikäpojalle revähtäneen varpaan. Sain kipulääkettä pistoksena, oman kipulääkepullon kotiin ja 3-5vrk:n lenkkikiellon. Niinpä me sitten mamman kanssa levytettiin vierekkäin sohvalla ja täysin lääkärin määrääminä.

Tänään keskiviikkona ollaan hiljaksiin tehty pari kävelylenkkiä (n.2km/lenkki) kun tuo mammakin palas jo töihin. Sain aamulla vielä puoli annosta kipulääkettä eikä tassun arkailua ei ole näkyvissä. Eilen illalla kävin hieronnassa ja lihakset on nyt vetreinä, joten toivotaan että tämä tästä nyt menee ohi. Aksatreenit tältä illalta jäävät nyt väliin, mutta eipä tuosta mammastakaan vielä juoksemaan olisi. Puuskuttaa ku vanha höyryjuna pienissäkin nousuissa ja tänään vielä oli aamulla maassa kovasti paljon lunta missä taapertaa...
Ei tästä ole kuin suunta ylöspäin ja loppuvuosi aikaa pysyä terveinä!

Ja hopsansaa, onpas kulunut aikaa siitä, kun viimeksi blogiin on kirjoitettu... Eipä tässä nyt ole ihmeempiä tapahtumia ollut, vaan yleisesti kirjurilla ollut töissä kiirettä niin että tietokoneen ääressä istuminen yli 8h päivien jälkeen ei vaan ole kiinnostanut ja viikonloput on halunnut viettää mieluummin ulkoillen ja tehden kaikkea muuta mukavaa. Koska tässähän on nyt vuosikin vaihtunut numeroiksi 2015, niin nyt lienee sopiva hetki tehdä yhteenveto menneestä vuodesta 2014...

Vuosi 2014 aloitettiin mukavissa merkeissä, kavereiden luona iltaa ja yötä istuen, pelaillen, laulellen ja raketteja katsellen. Mä ja mun paras kaverini Junnu ei jaksettu kyllä niitä raketteja niin katsella, vaan mieluummin oltiin sohvanvaltaajina...

Tammikuun puolivälissä alkoi sitten kovat pakkaset ja saatiin lenkillä nauttia "sokerihuurretuista" maisemista. Etenkin tuossa viereisellä moottoriradalla lumettaminen sai aikaan aivan huikeita luonnon taideteoksia ympäristöön.

Tammikuussa sain vielä lenkkeillä ilman hihnaa, sittemmin se on mahdotonta riistavainuisen nenäni takia. Kolmas karkailukertani pimeään metsään pakkasessa taisi sitten olla mammalle se viimeinen pisara...
Agilitytreenaamisemme jatkui tammikuussa vähän säiden mukaan, harjoituspaikkamme ollessa vanha tanssilava, jonka seinistä näkyy taivaskin läpi ja siitä johtuen pakkasrajana kaikelle toiminnalle siellä on -10 astetta. Kylmää kyytiä se oli "lämpöisemmilläkin" keleillä, mutta pääasia, että johonkin pääsin purkamaan ylitsevuotavaa intoani.

Helmikuussa kävin sitten polskimassa Hyvinkään koirauimalassa Junnun kanssa - ja kyllä meillä olikin lystiä!

Alkuvuonna sain tietää sijoittuneeni oman koirakerhomme 2013 näyttelykoirakisassa palkintosijalle kolme ja mamma kävi puolestani maaliskuisessa kokouksessa vastaanottamassa hienot palkinnot.

Maaliskuun puolivälissä kävin virallisissa terveystarkastuksissa ottamassa pienet päiväpöhnät nukutusaineesta. Polvet ja kyynärät, sydän sekä silmät saivat terveet/nollat tulokset, lonkat lähtivät Bnä Kennelliittoon ja tulivat sitten Cnä takaisin. Pientä löysyyttä lonkkamaljaan asettumisessa oli, muttei kuvanneen eläinlääkärin mielestä mitään erityistä ongelmaa näkyvissä. Mamma keskustelikin siinä jo eläinlääkärin kanssa mahdollisten uusien lonkkakuvien ottamisesta myöhemmällä iällä. Pääasia on se, että mitään tekemistäni eivät nuo lonkat haittaa, joten ei muuta kuin menoksi vaan!

27.3. täytin 2 vuotta ja vuoden 2014 ensimmäinen näyttelyreissumme suuntautuikin sitten maaliskuun viimeisinä päivinä Viroon, Rakveren kaksipäiväiseen kaikkien rotujen näyttelyyn. Tuloksena sieltä huikea saalis, 2x serti ja 2x rop, joten mamma oli oikein tyytyväinen talvilomailuun eteläisessä naapurimaassa. 

Viron lisäksi ehdimme talvilomalla piipahtaa myös Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla. 

Huhtikuun 13.päivä mamma vei oman synttäripäivänsä kunniaksi meikäpojan sitten MH-luonnekuvaukseen. Sepäs olikin mielenkiintoinen juttu. Kuvaus suoritettiin läpi ja todistusaineisto joka osuudesta on tallennettuna videolle. Ampuminen kuvauksen lopussa ei ollut enää kivaa, joten yritin hakea turvaa mammasta, tuomareista ja lopulta yleisöstäkin, mutta lopulta sitten vain alistuin osaani ja jäin notkumaan lähelle ihmisiä. Enkä todellakaan leikkinyt sillä pöhköllä paloletkun pätkällä, mitä vielä! Mammalle kuvauksessa ei tullut suuria yllätyksiä, kolina- ja yllätysjutuista palautuminen ehkä oli sille hieman uusi juttu, koska se kuvitteli, että mä jäisin niitä mielessäni hautomaan. Ja pah, sanon minä. Tuomari taisi kuvailla palautumistani jotenkin tähän tapaan: "Jos mamma menee ensin syötäväksi, niin eihän mulle voi sit enää mitään tapahtua."

Huhtikuussa käväisimme Laitilan ryhmänäyttelyssä, mutta kaikuva urheiluhalli ja väenpaljous ei saanut itseäni innostumaan kehässäkään ja tuloksena täysin ansaittu EH ja AVK2. Samoilla tuloslukemilla jatkoimme myös Seinäjoen ryhmiksessä toukokuun 10.päivänä.

Ennen Seinäjoen ryhmistä, ehdimme toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna mamman johdolla myös Mejä-perehdytyspäivään Lammin Evolle ja siitä päivästä jäi kirsun sisään lievä into verijäljelle. Mamman tumpelo vaan kun ei sitten osaa suunnistaa... Ja itse asiassa meikäpojalla se ampuminen oli vielä hieman jännä juttu, vaikkakaan en siitä mitenkään lukkoon mennyt sitten jäljestämisen osalta.

Toukokuun 17.päivä lähdimme sitten uuden koiratuttavan kanssa kimppakyydillä Raumalle kaikkien rotujen näyttelyyn. Päivä oli aurinkoisen lämmin, vaikkakin tuuli hieman viilensi tunteita, mutta kärähtäneitä poskipäitä, neniä ja käsivarsia taisi jäädä muillekin kuin mammalle lisämuistoksi. Ja nimenomaan lisämuistoksi, sillä niinpä se vaan meikäpoika meni ja nappasi viimeisen sertinsä ja sain siten Suomen muotovalion arvon! Samalla tietysti vahvistui myös Viron muotovalion arvo, yhdellä rysäyksellä. Kyllä siitä hyvästä kelpasi sitten vähän poseeratakin. 

Ja kun sitä vauhtiin päästiin, niin seuraavana viikonloppuna sitä lähdettiinkin sitten ensimmäiselle merimatkalleni ja oltiinkin Ruotsinmaalla, Österbybrukin KV-näyttelyssä. Sieltä tuloksena ERI, SA ja PU4. Eikä siinä vielä suinkaan kaikki sille viikonlopulle, vaan heti kotiin päästyämme käväisimme lähimarketin pihalla Match Show:ssa ja tuloksena Pienet koirat, punainen nauha, toinen sija. Kädet täynnä makoisia ruokapalkintoja oli hyvä palata kotiin lepäilemään helteisen viikonlopun jäljiltä. 

Kesäkuun alussa auttelin mammaa vähän takapihan tuunaamisessa ja pistinpä siinä sitten leikiksikin tietysti...

Seuraavana päivänä tapasin pitkästä aikaa sisareni Taran ja kävimme juoksemassa RotuRacessa Hyvinkään vinttikoiraradalla. 

Meikäpoika viiletti meidän joukosta nopeimmin aikaan 08:17, saaden kokonaistuloksissa sijoituksen 82. Kyllähän oli hauskaa menoa!! 

Keskikesän juhlan, juhannuksen, vietimme perinteisesti Junnun kotona, ulkosalla syöden, juosten ja pelaillen.

 

 

Kesäkuun lopussa tapasin myös ihan uuden kaverin, Kaapo-russelin, jonka kanssa leikit kylläkin päättyi poikamaiseen nahisteluun, kun kumpikaan ei halunnut olla se, joka luovuttaa.

Heinäkuun startatessa, starttasimme me mamman, Ninnin ja Cassen kanssa autonnokan kohti pohjois-Ruotsia. Yövyimme Ylitornion tienoilla, hätistelimme mäkäräisiä, uimme ja meikäpoika tapasi ensimmäistä kertaa elävän poronkin. 

 





Matkamme päämääränä oli kuitenkin Piteån KV-näyttely, johon seuraavana aamuna lähdimme sitten ajamaan. Päivä oli helteinen ja mikäs sen mukavampaa olikaan kuin lämpimässä auringonpaisteessa ottaa vastaan Ruotsin muotovalion arvo! Samalla sain plakkariin myös ensimmäisen Cacib´n. Myös Casse saavutti yhtä hienot tulokset ja paluumatkalla autossa ei meinannut nauru loppua kanssaihmisiltämme lainkaan, me koirapojat sentään osasimme nukkuakin...

Heinäkuun loppu olikin helteinen ja viikko ennen mamman kesälomaa jouduimme jo virittämään takapihalle uima-altaan meikäpojan riemuksi. Sen lisäksi kävimme tietysti luonnonvesissäkin pulikoimassa.

 

Kesälomareissumme heinä-elokuun vaihteessa teimme Ruotsiin, aloittaen Gotlannin saaresta ja lopettaen mantereelle. Sattumoisin mantereen puolella käväisimme kolmepäiväisessä Jönköpingin KV-näyttelyrupeamassa, joista tuloksena 3xERI, 2xSA, PU1 Cacib sekä PU2 vara-Cacib. Ei siis ollenkaan turha reissu ja ylipäänsä elämysmatka.

Elokuun puolivälissä Junnu vietti kanssani viikon, kun sen vanhemmat oli Euroopan turneella. Me koirapojat lenkkeiltiin, höpsöteltiin ja otettiin lähinnä rennosti.

Syyskuu mennä tupsahti arjen aherruksena, jumppakauden alkaessa ja muuten vaan ihmetellessä. Mamma kävi kuunteluoppilaana hyppytekniikkakurssilla ja lisäksi se kävi perehtymässä pentukurssin vetämiseen, mikä tietysti tarkoitti, että se tuoksui mielenkiintoiselta kotiin tullessaan. Pääsinpä minäkin sitten yhdelle pentukurssikerralle verestämään muistojani, kun teimme lyhyen kaupunkikävelyn porukalla. Meikäpoika huolehti erityisesti siitä, että korkeat ulvontaäännähtelyt kaikuivat torilla ihmisten riemuksi - vai kauhuksi...?

Sitten tuli lokakuun alku ja kauan suunniteltu matka Pohjois-Norjan Harstadin näyttelyyn oli käsillä. Reissu tehtiin yhdessä Ninnin, Cassen, Lauran ja Fiinan kanssa ja lopputuloksena hauskojen hetkien ja upeiden maisemien lisäksi oli autolastillinen Norjan sekä Pohjoismaiden muotovalioita!

Lokakuu meni sitten aloittaessa syksyn agilitytreenit, tällä kertaa mainioissa olosuhteissa, eli pääsimme oikeaan halliin harjoittelemaan ja edistystäkin on tullut pienin askelein.

Tottahan lokakuussa käytiin myös sienimetsällä, nautittiin harvoista aurinkoisista päivistä ja tulipa pyörähdettyä Seinäjoen näyttelyssäkin tapaamassa koirasukulaisia.

 

Marraskuu meni melkoisen sateisten ja harmaanmustien päivien lipuessa, vaikka välillä toivoa antoi hieman maahan satanut ensilumi. Harmillista kyllä, lumi on ehtinyt tässä välissä sulaa jo ainakin viisi kertaa, mutta toivoa on.

 

Joulun vietin rauhallisesti kotosalla, lahjoja availlen, lenkkeillen ja muutamista herkuistakin nauttien.

 

Uutta vuotta juhlistin sitten Junnun kanssa molemmat mamman kainalossa sohvalla maaten, muiden ihmisseuralaisten ollessa ulkona seurailemassa raketteja. Turhanpäiväisiä rytinöitä, sanoo meikäpoika ja toivottaakin kaikille koiruleille rauhallisempaa vuoden jatkoa!