Liitelyä

Mamman ja meikäpojan yhteiset askelparit senkun vaan paranevat. Viime viikonloppu mejää, keskiviikkona viikottaiset agilitytreenit aivan upeesti ja sit ei muuta ku eilen Tampereelle agilitykisoihin. Kaksi starttia mamma oli varannut ja eka rataantutustuminen oli sitten heti klo 9:30, joten se oli aamulähtö liikenteeseen. Iittalan jälkeen alkoi rankahko sade, joka taukosi sopivasti, kun tultiin ajoissa kisapaikalle ja lämppärilenkki saatiin puoliväliin asti tehtyä kuivina, sit alkoi taas tihenevä sade. Daron oli mukana kannustusjoukoissa ja me kaksi koiraa sit huurustettiin autoa sillä välin kun mamma kävi rataantutustumisessa ja seurasi minien startit. Sitten tuli meidän vuoro radalle, sataa tihutti sellaista mahdollisimman kastelevaa tihkua. Tuomari Anders Virtasen rata oli ihanan selkeä, vaikka siellä toki oli vaaranpaikkojakin ohjausten kannalta. Ja niinpä siinä sitten kävi, että paukutettiin mamman kanssa nollarata! Jopa kepit sujui kivasti ja kontaktit otin, vaikkakin se vaati hieman kärsivällisyyttä mammalta, kun päätin taas hidastella An alastuloa (odotin, että josko mamman näkemättä voisin loikata...). Puomin kontakti meni paremmin, ehkä siksikin, että mammalla oli heti puomilta tärkeä loppuohjaus putken kautta maalihypylle. Kaikkinensa rata oli sujuva ja maalissa mamma tiesi jo, että hyvin meni ja nyt puhuu vain aika. Niinpä sitten lopputuloksissa oltiin kolmansia ja hiphei, LUVAhan sieltä napsahti! Se ois sit meikäpojalla kaksi LUVAa kirjoissa, niin että kakkosia kohti on yritystä. Katsotaan milloin se sitten tapahtuu, aikaa voi mennä reilustikin, mutta mikäs kiire tässä.
Kuten voitte siis jo päätellä, niin meidän toka rata ei tuottanut tulosta. Tällä kertaa syy oli kylläkin ihan totaalisesti mammassa, sillä se tollo OHJASI mut putken väärään päähän! Muutoin toka rata meni tosi hyvin, vaikka siellä kepit oli jo hitaammat. Tehtiin siis hieno hylly, joten siihenkin ollaan tyytyväisiä. Kaikista kivointa oli kuitenkin päästä ajoissa kotiin, pois sateesta.

Märkä agiliitäjä

Illalla sateen loputtua tehtiin sitten vielä pitkä metsälenkki Daronin kanssa ja vähän höntsäiltiin siinä sivussa. Daron sai pitkästä aikaa olla vapaana; meillä kun lenkkireitillä on sen verran tuota maassapesivää lintulajistoa sekä tietysti niitä rusakoita, että poikasaikaan ei irtipito ole lainkaan hyvä ajatus. Mammaa vähän jännitti irrottaa Daron hihnasta, mutta hyvin se pikkukundi tarkkailee missä me ollaan. Meikäpoika kun ei hihnasta irti pääse, johtuen innostani lähteä mille tahansa hajujäljelle ja sulkea korvat. Ja sit taas jos me kaksi päästäis yhdessä irti, niin siitä hommasta on järki kaukana... Että korkeintaan vähän aikaa vuorotellen, jos ollenkaan. Meikäpoikahan on tehnyt nuoruudessaan kaksi todellista irtiottoa, silloin kun vielä sain olla vapaana. Ekan kerran lähdin rusakon jäljelle ja viimeinen näköhavainto oli, kun juoksin kohti isompaa tietä (80 nopeusrajoitus). Siinä oli mammalla sydän nitkahtaa. Palasinhan minä, vastentahtoisesti, mutta kun pirun rusakko katosi. Aikaa meni ehkä 15 minuuttia, jos sitäkään. Toisen kerran tein katoamistempun mamman selän takaa valaistulta kuntopolulta metsään ja tällä kertaa oli talvi-ilta, lunta oli pieni riite maassa ja metsässä pimeää. Mammalla ei ollut mitään hajua mihin katosin. Onneksi paikalle tuli kaksi nuorehkoa naista kahden pienen koiran kanssa ja he tarjoutuivat ystävällisesti apuun. Kuulivat varmaan paniikin mamman äänestä, kun se meikäpoikaa huuteli. Löysivät jälkeni lumesta ja lähtivät seuraamaan sitä. Ja hetken kuluttua toinen naisista sanoi kuulevansa jotain vasemmalta puoleltaan. Siellähän meikäpoika tuhisti menemään, kuono maassa ja intensiivinen ote jäljen etsimiseen. Kun mamma kutsui, huomasin toiset koirat ja tulin katsomaan sainko kavereita jäljelle. Mamma oli nopea ja nappasi valjaistani kiinni. Tässäkään touhussa aikaa ei kulunut kuin ehkä 10-15 minuuttia, mutta aika oli pitkä ja tuskainen mammalle. Sen jälkeen vapaana oloni on rajoittunut aidatuille alueille sekä agilitykentälle, jossa meikäpojalle tärkeää ovat vain esteet. Tai no, tänä keväänä sain hetken olla irti metsässä, kun mamma halusi testata onko vaara katoamisesta edelleen olemassa. Kyllä täytyy myöntää, että kivaahan se oli, mutta vähän multa karkas se homma lapasesta, kun lähdin kiusoittelemaan hihnassa olevaa Daronia ja juoksin päätöntä ympyrää hetken. Mamma sen lopetti, ihan turvallisuussyistä, kun meinasin joko katkoa omat kinttuni tai ainakin Daronin niskat ja mamman olkapäät. Varsinaisia koohottimia siis ollaan tuon pikkujätkän kanssa...

Tänään Daronille tuli yllätysvieraaksi veljensä Danny.

Daron vasemmalla, Danny oikealla

Pojat on viimeksi nähneet kevättalvella. Meikäpoika joutui portin taakse makkariin päivystämään, kun muutoin olisin käyttäytynyt rumasti kuitenkin. Daron otti vieraansa vastaan yllättäen hyökkäämällä hampaat irvessä Dannyn kimppuun. Danny antautui, mutta heti kun se innoissaan lähti etenemään, hyökkäsi Daron uudelleen. Daronilla oli selvästi tarve ilmoittaa, kuka täällä oikein asuu. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun yhtäkkiä homma rauhoittui ja pojat alkoivatkin telmiä keskenään. Homma tuli siis selväksi ja ilmeisesti jokin muistikuva leikkimisestä tuli, koska alkoivat kyllä painia niinkuin aina ennenkin. Hassuja otuksia. Meikäpoika hoiti taustakuoron virkaa uskollisesti vonkumalla portin takana... Danny kävi moikkaamassa pari kertaa, mutta koska mamma tiesi, että voin sanoa portin takaakin pahasti, niin meidät komennettiin erilleen. Kun Danny sitten lähti, kävin haistelemassa tarkkaan nurkat ja etenkin tarkistin, että meille jäi oikea koira eli Daron. Daron alistui meikäpojalle heti, ihan kuin olisi hieman häpeillyt sitä, että "varasti" roolini kodinturvajoukkona. Tuhahdin sille ja sitten aloimme yhdessä kerjätä ruokaa. Meidän maailmassa kaikki siis hyvin.