Keskikesän juhlat on juhlittu, loma vaan jatkuu

Niin se on sitten juhannus taputeltu tältä vuodelta, mutta onneksi mamman kesäloma jatkuu vielä. Juhannus meni jälleen kerran rauhallisissa merkeissä grillaten, kuolaten ja hieman valvoen, niin että univelkoja on sitten kuittailtu tässä hissukseen pois. Eilen käytiin parilla pienellä patikkaretkellä, jonka jälkeen meikäpoika veti sitten aivan kuolleen unta viisi tuntia putkeen... rankkaa pienen koiran elämä välillä, kun pitää seurata ettei kukaan huku, katoa tai syö mitään sellaista mitä itse söisit mieluummin. Tänään oli sitten ihana päivä, ei tuullut! ja aurinkokin paisteli niin että otin vähän lämpöä turkkiini takapihalla. Olin ulkoruokinnassa ja jälkiruuaksi sain nauttia kesäherkusta eli munatotista aidoimmillaan - nämä kuvat kertovat tilanteen ehkä paremmin...

Ensin oli muna ja kukkopoika...

 

Hölskyi vähän maahankin...

 

Sinne meni, parempiin suihin kuorineen kaikkineen... 

Ja laitetaan vielä lopuksi pari juhannuspotrettia...

Kato sä vasemmalle ni mä katon oikeelle ja kukaan ei sit kato kameraan!

Ja sit jos molemmat kattoo tonne järvelle ni tulee kiva profiilikuva...

Juhannuslapset ovat syntyneet!

Eilen se sitten tapahtui, Iita-ihanainen synnytti maailmaan kuusi pientä koohopentusta! Kolme tyttöä ja kolme poikaa! Saamiemme tietojen mukaan synnytys sujui hyvin ja Iita hoitaa hommansa emona mallikkaasti. Lähiaikoina olemme siis täysin pentukuva-saasteen alaisia - ja ah, kovin onnellisia!

Lisätietoa pentueen tilanteesta sekä ensimmäisen yhteispotretin emosta ja pennuista näette kasvattajan sivulta http://roosnell.fi/

Näissä merkeissä toivotamme hyvät ja rauhalliset juhannukset kaikille!
Pusuja Iitalle, omalle juhannusheilalleni!

Kesä ja loma

Se olisi nyt sitten mammalla kesäloma ja luvassa on kai jotain pientä ohjelmaa meikäpojallekin. Ensin tosin pitää jännittää ihanaisen Iitan synnytys, johon on aikaa enää muutamia päiviä eli juhannuksena saatetaan pitää myös sitten "tassujaisia" pienten pikinenien kunniaksi! Aatella, että minustakin karvapäästä sitten leivotaan aito isukki. Tosin vain tälläinen etä-isä, minähän en tassujani pentujen hoitoon sotke...

Mitäs sitä on sitten tähän asti touhuiltukaan. Lähinnä tavallista arkea elikkäs kesän aksatreenikautta kerran viikossa ulkokentän raikkaudessa ja talviturkin kastamista sekä punkkien keräämistä lenkkireittien varrelta - on muuten kasassa jo 15 kappaletta ja lisää tulee viikoittain... yök. Onneksi vain viitisen kappaletta on ollut ihossa kiinni, muut on noukittu turkistani tassuttelemasta. Mutta katsotaan kuinka suureksi saldo saadaan syksyyn mennessä vielä.
Toukokuussa pääsin parina tiistaina mamman mukaan vetämään pentukurssia. Tai siis minä lähinnä ulvoin, karjuin ja loilottelin autosta kun näin mamman paijaavan ja juttelevan niiden pentusien kanssa. Viimeisellä tapaamiskerralla pääsin sitten pentujen jälkeen vetämään lyhyen pätkän aksarataa, jotta ei ihan huono maku jäänyt sitten kirsuun kiusaamaan. Olihan siellä yksi söpö tyttökin, vähän vanhempi muita. Jackrusseli se oli ja meillä synkkas kyllä heti, mutta jostain syystä mamma ei sit päästänyt mua kunnolla hurmailemaan alaikäistä neitoa.
Puolivälissä toukokuuta osallistuin myös hyväntekeväisyyskävelyyn kaverini Junnun kanssa. Tuotto meni Rekku Rescuelle eli hyvään tarkoitukseen ja päivän aikana oli mahdollisuus käydä koirien koulukuvassakin. Me oltiin Junnun kanssa kaverikuvassa ja lisäksi meistä napattiin yksittäiskuvat. Ihan onnistuneita otoksia niistä tuli, vaikka Junnu nyt ei mikään poseeraaja olekaan.

Tänään käväisin Koirafestivaaleilla pikaisesti. Mamma hoiteli siellä Match Show-tuomarin virkaa pienille ja isoille pennuille. Ja kylläpä sen takki tuoksuikin mielenkiintoiselta kun se tuli mua sitten autosta hakemaan jaloittelukierrokselle! Oli kuulemma ollut söpösiä pentuja, tiedä sitten... Mä näin jaloittelulenkillä kuitenkin pari varsin kummallista ilmestystä. Tai no joo, kyl mä tiesin että se toinen oli poni mut ku se oli niin pieni, etten tiennyt voisiko sen kanssa vaikka lyödä leikiksi. Mut se toinen.... Iso ku mikä ja villava! Tuoksui oudolta, katsoi isoilla silmillään ripsiään räpytellen yläilmoista - ja kyllä mua epäilytti se kovasti. Mamman kuulin sitä alpakaksi kutsuvan. Enpä tiedä, olkoon vaan mutta sitä en kysellyt leikkimään!

Se olis sitten heinäkuussa tarkoitus käväistä piiiiiiiiitkästä aikaa näyttelykehässäkin. Ja ei ihan kanta-hämäläisillä nurkilla, vaan lähdetään sitten oikein Ouluun asti. Toivottavasti ilmat nyt vähän lämpenis, ettei tartte toppatakkia pakata mukaan... Vedetään kuitenkin kahden päivän näyttelyrumba ja sitten samoilla silmillä kotia kohti, koska mamman täytyy töihin palata. Ihan kivaa lähteä reissuun, mamma lupasi että yritetään käydä matkan varrella luultavasti kotikennelissäkin moikkaamassa kasvattajaa. Se on aina mukavaa!
Ja saapa nähdä mitä kaikkea muuta ohjelmaa tässä vielä tuleekaan, mutta luultavasti jotkut agiepikset, ehkä jopa virallisissakin startti. Eipä muuta kuin kuono kohti kesätuulia!

Kesän odotusta

Ollapa blogitaukoa taas kertynyt! Se on tuo kirjuri liian kiireinen tai muuten vaan saamaton, vaikka eipä tässä ole ihmeempiä tapahtunutkaan. Huhtikuu siis mennä hupsahti ja sen merkittävin tapahtuma oli tietysti yön yli kestänyt vierailuni ihanan Iita-tyttösen luona. Meikäpoika yritti parhaansa hurmata, Iita oli suostuvainen ja nyt sitten odotellaan josko jotain tulosta olisi siitä saatu aikaiseksi. Mamman peukut ja varpaat on ihan krampissa jo... Sen vierailun jäljiltä menikin sitten viikko totutellessa taas "poikamieseloon" ja pienen paastonkin siinä sitten pidin omaehtoisesti. Sittemmin ruoka on taas alkanut maistua ahneeseen tapaan ja arki palautunut ennalleen.

Aksatreenit alkoivat toukokuun alussa ja onpa ollut kivaa taas ulkokentällä vipeltää. Jopa keinupeikko on saatu hallintaan, kun ulkona käytössä on tukevampi puurakenteinen keinu. Vielä työstämistä sen suhteen on, mutta positiivista on kuitenkin eteneminen asiassa, koska jo heti ekalla kerralla suoritin keinun useita kertoja omaehtoisesti ja huomattavasti reippaammin kuin viimeisissä sisähallitreeneissä. Eilen tuli sitten testattua käytännössä miten meikä etenee, vaikka mamma olisi vähän heikommassakin hapessa... Mamma nimittäin onnistui saamaan toiseen reiteen kiitettävän krampin, joka takasi linkuttavaa ja hidasta menoa radalla. Onneksi meikäläinen oli hyvin kuulolla ja suoritimme huikeasti kolme rataa - eikä muuten ollut mitään helppoja kuvioita! Treenien jälkeen mamman suoriutuminen auton ratin taakse olikin sitten eri juttu, vasen jalka kun ei enää noussut omin voimin kyytiin, vaan mamma joutui sen käsillä auttamaan kytkimen lähelle. Kotiin päästiin kuitenkin eikä vaaratilanteitakaan syntynyt.
Ehkäpä tuo tuosta ensi viikoksi toipuu juoksukuntoon taas...

Nyt ulkona satelee vettä, joten ei auta kuin toivoa helatorstaille aurinkoisempaa keliä niin pääsee sitten pitkälle lenkille keräilemään kesän ensi merkkejä eli punkkeja. Niitä on tähän mennessä kertynyt "haaviin" jo sellaiset seitsemän-kahdeksan kappaletta, joten tällä menolla kesän saldo tulee olemaan huikea. Myrkkyjä ei mamma ole niskaani laittanut koskaan, mutta nyt harkinnassa ovat eläinlääkärin kautta saatavat tabletit. Katsotaanpa mitä muuta ihanaa kesä sitten tuokaan tullessaan - uintikelejä odotellessa =)

Kuravettä ja aprillia

Huomenna on aprillipäivä ja kuravettä on maassa ihan riittämiin, että kaikille on varmasti juotavaa... Kaikesta huolimatta kevät yrittää tulla jolkottaa ja mamma on juossut kaiken maailman vuosikokouksissa, laivalla ja maissa. Eilen oli oman koirakerhon vuosikokous ja sieltä tuliaisina mamma toi Vuoden 2014 Näyttelykoira II-palkinnot; hieman naposteltavia, lelu, kunniakirja sekä Iittalan juomalasi. Meikäpoika petrasi sijoitustaan, sillä olin viimeksi sijalla III vuoden 2013 kisatulosten perusteella. Tähän se sitten kyllä tyssääkin meidän näyttelykoirasijoitusten parantaminen, kun kerhossamme on ykkössija perinteisesti mäyräkoiravaltainen. Mutta osallistuminenhan on kuitenkin mukavaa - ja sit ne palkinnot on näin mukavia

 

Mammalla alkaa perjantaina talviloma ja ollaan kai suuntaamassa taas Pohjanmaan lakeuksille vierailulle. Luvassa on myös koirauimalakäynti sekä Vappu Alatalon motivointiklinikka. Niin ja sit pidetään mamman ja meikäpojan yhteiset synttärit kuulemma kummitätille ja parille muulle kivalle kaverille.

Aksan kanssa edetään hitaasti ja keinu on nyt semmoinen peikko, että sen suorittaminen tuottaa tuskaa sekä itselleni että mammalle. Mamma yrittää kuumeisesti miettiä ratkaisua pulmaan, koska kyllähän sitä keinua on aiemmin kuitenkin suoritettu. Ehkä se sieltä jonain päivänä kolahtaa kohdilleen. Toivottavasti jotta päästäisiin ilmoittautumaan kisoihinkin. Viime torstaina käväisimme vanhalla tanssilavalla hieman treenaamassa omatoimisesti, mutta paikka oli tuttuudestaan huolimatta liian jännittävä kunnon harjoitteluun. Tuuli ujelsi seinälautojen väleistä sisään ja peltikatto rymähteli välillä. Ei siis ollenkaan pienen kooikkerin harjoittelumesta... Keppeihin haettiin varmuutta vetämällä ohjurit alusta loppuun ja lopussa vielä oli namialusta saamaan hieman vauhtia pujottelemiseen. Ihan kivasti ne menikin ja hain jopa itsenäisesti sisäänmenoa itselleni helpommasta suunnasta. No, huomenna vakitreeneissä nähdään oliko siitä mitään hyötyä. Pääasia kuitenkin, että kivaahan se oli ihan kaksin vaan mamman kanssa touhuta. Vaikka oli meillä yleisö; kaverini Junnu katseli meidän tohotusta hieman tylsistyneen näköisenä... Mitäs ei suostunut mamman kanssa tekemään paria pikkujuttuakaan. Harkkojen jälkeen käytiin sit kolmisin reippailemassa metsässä ja aurinko näytti säteitään kivasti, niin että mamma nappas pojista kuvia.

 

Viralliset korkattu

On sitten lumet poissa jo lähes kokonaan ja auringonsäteitäkin ollaan saatu osaksemme, vaikkakin öisin on vielä viidestä kahdeksaan astetta ollut pakkasta. Päiväsaikaan lämpö on noussut sitten sinne 6-7 asteeseen jo. Ulkona lintujen sirkutus alkaa olla sitä luokkaa, että korvatulpat olisi välillä tarpeen, mutta mitäpäs niistä, meikäpoikakin liittyy välillä kuitenkin mölykuoroon omilla aarioillaan. Äänellään se variskin laulaa... ;) Ja niitä tyttöjen tuoksuja, voih, niitä on ja paljon!

Eilen oli sitten meikäpojalla "suuri" päivä, kun pääsin ensimmäisiin virallisiin aksakisoihini kotihallille. Mamma oli ilmoittanut meidät hyppyradalle ja lisäksi yhdelle agiradalle, koska tuumaili, että siinä on jo ihan riittävästi ensimmäiselle kerralle koetusta sekä liikuntaa. Ja tottahan toki, eihän kaikki aina mee ihan niinkuin kuvittelisi joten ensin meikäpoika päätti aksatreeneissä osoittaa, että keinu on maailman kammottavin asia ja sinne on ihan turha kuvitella meikäläisen tassuttelevan. Ja sitten to-ke välisenä yönä mamma kehitti itselleen flunssan. Mitäs kulki liian vähissä vaatteissa heti kun aurinko pilkahteli lämmittävästi... No siinä sitten keskiviikon treeneissä sitä keinua hinkattiin, mutta vain sillä lopputuloksella että mamma jo mielessään päätti että jos keinu kisaradalla on, niin otetaan hylkäys ihan suosiolla ja yritetään vain päästä sen esteen ohi, jotta saatais edes muutoin onnistumisen fiilistä radalle.

Eilen aamulla sitten kahdeksan maissa lähdettiin hallille ja aurinko alkoi mukavasti lämmittää pakkashuuruista olotilaa. Jopa mamman flunssa tuntui jäävän taka-alalle, tai sitten se määrä nessuja, joilla matkaan lähdettiin, säikäytti flunssan hetkeksi pois... Heti ilmoittautumisen jälkeen tapasimme hallilla kooikkerityttö-Jinan emäntineen ja teimmekin lämmittelylenkin yhdessä. Hallilla meikäpoika pääsi omaan häkkiin ihmettelemään menoa ja ottamaan vähän fiilistä kuulutuksista, taustamusiikista ja toisten koirien äänistä. Kisapäivä starttasi hyppyradalla, mikä olikin kiva, koska siihen ei sisältynyt mitään ennakkopaineita mamman päässä, vaan lähinnä ajatus, että mennään radalle ja höpsötellään parhaimpamme mukaan. Ja niinpä höpsöteltiin sitten; täältä löytyy seurakaverin tallentamana videota Tristan hyppäri

Kuten videolta näkyy, perinteinen jäätyminen tapahtui keppien alkuun, mutta sitä mamma osasi odottaakin, joten sinnikkäästi yrittämällä päästiin jatkamaan. Sen verran keppisekoilu sitten aiheutti, että hieman mamma oli myöhässä valssaamassa keppien jälkeiselle hypylle ja meikäpoika ehti jo lähteä vähän etsimään uutta kulmaa, mutta tulinpa sieltäkin sitten kutsumalla ihan hyvin. Joka tapauksessa hyppärin lopputuloksena vitonen sekä aikavirhettä, jolla neljäs sija. Ei siis ollenkaan huono! Ja mikä hienointa, Jina tempoi nollat ja ensimmäisen luvansa hyppäriltä - jee!

Välissä saimmekin sitten mamman kanssa keskittyä seurusteluun ja kavereiden kanssa ulkona tassutteluun hieman enemmän, kun seuraavalle agiradalle emme osallistuneet. Mamma toki pisti heti merkille, että keinua ei radalle tullut ja manailikin siinä jo, että meidän tuurilla se sitten on tietysti siellä viimeisellä agiradalla. Vaan toisinpa kävi, myöskään meidän agiradalle ei keinua tuotu ja mamma joutuikin sitten kokoamaan vähän ajatuksiaan uudelleen rataantutustumisen aikana. Agiradalla oli muutamiakin tiukkoja kohtia, joten siinähän saatiin sitten pientä kisajännitystäkin nostettua ihan ja lähdimmekin perhosia vatsanpohjassa liikkeelle. Sen verran perhoset liihotteli, että mamma unohti haltuunoton heti toisen hypyn jälkeen ennen putkea ja meikäpoika ehti harkita A:lle lähtemistä, mutta lopulta Putkeen-sana tavoitti kaksi hernettäni ja ääneen räyhäten painoin menemään oikeaan suuntaan. A:n alastulossa jäin himmailemaan ylös, mutta liruttelin sieltä kuitenkin hissukseen alas ja kun jatko oli taas uuteen putkeen, niin siinä ei ollut ihmeempiä. Muutaman hypyn jälkeen tein sitten kuitenkin mammalle temput. Lähdin ihan ok hypyltä puomille, mutta sitten se iski. Kaamea epäilys, että tässä onkin keinu eikä puomi kyseessä. Ja siihenhän me sitten jäätiin neuvottelemaan puomin ylösnoususta aika tuskallisen pitkäksi aikaa, kunnes viimein rohkaistuin ja ponkaisin puomille ja lähdin hissuttelemaan sitä pitkin. Puomin alastulolle mamma varmisti tiukkaan kontaktia tarkoituksella, jotta se sai hieman etumatkaa tekemään valssia parin hypyn väliin ennen niitä perhanan keppejä. Pieni jäätyminen tuli taas siinä ennen kepukoita ja sitten yritin myös toisen keppivälin ohittamista mutta sen jälkeen taas päästiin jatkamaan. Loppu pitikin olla sitten helppoa (mamman mielessä) ja sieltä saatiin tietysti sitten hylkäys, kun huolimattomuuttaan mamma lähti kääntymään liian aikaisin ja ajautti meikäpojan väärään päähän putkea. Mutta kivaa oli silti ja ääneni käheäksi haukkua räksötin! Radat oli oikein kivat ekaa kertaa kisaavalle koirakolle ja mitään varsinaisia yllätyksiä ei radoilla tullut. Meidän 1-luokkalaisten tuomarina toimi Minna Räsänen.

Nyt ei sitten muutakuin yritetään ratkoa keinun arvoitus ja edelleen keppien kanssa lisää varmuutta, niin kyllä tämä tästä etenee. Hitaasti mutta varmasti. Kiirettähän meillä ei ole mihinkään, on niin paljon muutakin kivaa tekemistä ja aksa nyt vain sattuu olemaan yksi harrastus muiden joukossa. Nyt lähden ulos vetreyttämään jäseniäni auringonpaisteeseen - Hau!

Kevät mielessä

Helmikuu alkaa mennä kohti viimeistä viikkoa ja lumet sulaa kovaa vauhtia. Tänä aamuna takapihan tintit hoiti aamuherättämisen varsin kovaäänisellä sirkutuksellaan, taitaa olla niilläkin kevättä rinnassa. Sitä on nimittäin liikkeellä... Lenkit menee kovasti nuuskutellessa ja välillä pitää vähän lupsutellakin ihania hajuja. Toiset uroskoirat ovat aivan punainen vaate ja ohitustilanteista on tullut arvaamattomia, välillä mennään vaan häntä korkeella ohi tuijotellen, mutta välillä molemmat provosoituu liiaksi ja huutokonsertti on valmis. Mammallahan tietty menee hermot aika ajoin tuollaiseen päättömään käytökseen... Toissaviikon aksatreeneissä ilmoittelin aika selvästi treenikaveri-Mollyn juoksujen lähenemisestä ja menneellä viikolla Molly ei ollutkaan sitten enää mukana, vaan tuurajaksi tuli saman perheen podengo-Ronja. Ja siinä sitä olikin virtapiiriä likalla, jestas! Meikäpojalla paloi käämit kun toinen hosuu kohti aivan villinä ja yritin likkaa pistää ojennukseen, mutta kas kummaa, ei se mitään totellut. Jossain vaiheessa loin mammaan sellaisen katseen joka kertoi "pidä toi kakara kaukana musta tai mä en enää ikinä tee mitään kivaa sun kanssas" ja sen jälkeen keskityin enemmältikin suosikkityttööni (yksi niistä monista), mäyräkoira-Hippaan. Tosin Hippaakin kellistin tantereeseen haisteltavaksi sellaisella intensiteetillä, että kohta varmaan silläkin on juoksut tulossa. Meikäpojalla on muuten kissanpäivät meidän aksaryhmässä, sillä olen ainoa jätkä! Vaikka totuuden nimissä on sanottava, että ryhmän kaksi tyttöä eivät kyllä suosiostani jostain syystä nauti. Mutta kyllähän mulle ne kolme muuta tyttöä riittääkin ihan hyvin.

Menneellä viikolla olin mamman kanssa parina iltana töissäkin, mamma kun on nyt painanut ylitöitä tasaiseen tahtiin ja huonon omantunnon välttämiseksi se sitten on ottanut mut seurakseen. Eipä se mua ole haitannut, otan yleensä nokoset pöydän alla tai siinä lähettyvillä ku mamma naputtelee tietokonetta ja yleensä siellä on ollut vielä mamman työkavereitakin, jotka on rapsutelleet meikäläistä ihan kiitettävästi.

Hyvin leppoisaa menoa on siis lähiaikoina ollut ja mitä sitä suotta hötkyilemään kun vähemmälläkin ehtii kaikenlaista. Talvilomaan on vielä yli kuukausi aikaa, joten tekemistä sille ajalle on nyt suunniteltu. Mamma meinaa kuulemma muuten "hylätä" meikäpojan mun synttäripäivänä. Se törkimys lähtee johonkin Tukholmaan risteilemään mun kummitädin kanssa ja tiedä sitten mihin mä oikein joudun. Syytä olis tuoda ihan reilusti sitten tuliaisia, mä en oo ihan varma annanko tuollaista käytöstä anteeksi. Ja vielä kummitätikin mukana, sekin luopio! No, onneksi mamma on vähän ääneen miettinyt että jos se keksisi jotain kivaa siihen edeltävälle viikonlopulle, veisi mua johonkin ehkäpä ja kavereitakin tulisi.

Aksaviikonloppu

Siinähän se viikonloppu vierähti, aksan parissa ja kylläpä olikin mukavaa! Lauantaina osallistuttiin mamman kanssa kooikereiden aksa-koulutukseen Vantaalla Ojangon koirahallilla ja saimme kouluttajana toimineelta Jade Erkolta hyviä vinkkejä ratasuorittamiseen. Kaikista mukavinta oli tietysti päästä radalle, mutta hyvänä kakkosena tuli meikäpojan oman Tara-systerin tapaaminen samassa yhteydessä. Oltiinpa me taas niin lystikkäitä, että eihän siitä tullut kuin hyvälle tuulelle. Nameja ja rapsutuksia kerjättiin yhdessä kaikilta jotka nyt sattuivat paikalle tulemaan ja vähän leikiksikin siinä lyötiin välillä, tosin hillitysti koska tilaa ei paljon ollut kentän laidalla peuhata.

Meikäpoika silmät sirrillään ja systeri-Tara, kerjäämässä nameja...

Pari rotuun tutustujaakin kävi moikkaamassa ja kerättiin hyvää mainetta rodulle osoittamalla, että ei kaikki ole arkoja ja pidättyväisiä. Meikäpoika pussaili ainakin ne ensimmäisenä tutustumaan tulleet ihan tosta noin vaan. Toisen kanssa ei oikein enää jaksanut, kun olin just tullut radalta ja olin kovasti hengästynyt. Mutta siis kivaa oli ja kello vilahti ihan hetkessä iltakuuteen. Loppuillan vietin hyvin rauhallisena nukkuen, kun olin saanut radalla spurttailla niin että mammaltakin meni reisilihakset hapoille viimeisellä suoralla...

Tänään, sunnuntaina, jatkoimme yökyläpaikastamme Helsingistä aamupäivällä Lohjan kupeeseen Muijalaan, jossa pidettiin agilityn epäviralliset kisat elikkäs epikset. Mamma ennakkoilmoitti mut la-iltana geimeihin ja eihän siinä sit auttanut kuin vetreyttää itseään uusiin koitoksiin. Osallistujia oli kovasti paljon ja uusintaratojen kanssa medimöllien aloitusaika läheni jotain klo 14 korvia. Medimölleihin oli ilmoittanut kahdeksan koirakkoa ja meikäpojan eka startti oli kolmantena. Siinä lämpöä ylläpidettäessä mamma kokeili mun kanssa sivussa ollutta puomia ja sekös mua sitten jännittikin, aivan hissutellen hiiviskelin puomille ja sieltä alas. Mamma jo ajatteli että mitähän tästä taas tulee, kun radan toisena esteenä oli juurikin puomi.

No, päätös oli tehty, että hauskaa mennään pitämään ja niinpä me sitten asteltiin kisavuoroon kiltisti. Mamma jäi kiltisti odottamaan mun puomille tuloani ja se olikin hyvä, sillä vitosen ansaitsimme parilla sivulaukalla ennenkuin sinne puomille lähdin kiipeämään. Mutta reippaammin suoritin puomin, kun tajusin että tämähän on hittosoikoon aksarata. Sen jälkeen homma oli lähestulkoon liitelyä, sillä niin hienosti rata meni loppuun ja mamman tuuletus oli täysin ansaittua. Puomin jälkeen radalla oli muuri, hyppyjä, putkia, pituus ja A-este. Jopa A:n kontakti tuli hyvin, vaikkakin jäin hieman hissuttelemaan alastulossa ennenkuin muistin mihin ne tassut piti tökätä. Sen jälkeen jäimme odottamaan että kuusi koirakkoa suoritti radan ja saimme mennä ensimmäisenä uusintaradalle, josta otettiin vain aika. Uusinnassa puomin kontakti tuli läpitassutteluna (ei niin hyvä) ja puomin ja muurin välissä ehdin käydä mamman rinnalla juoksemassa eli pientä kiertelyä sinänsä suorassa välikössä tuli. Mutta taas siitä eteenpäin rata ja tassut luisti kuin rasvattu, jopa siinä määrin että kolme viimeistä hyppyä suorittelin hienosti eteenohjautuneena mamman yrittäessä happoilevilla kintuillaan ehtiä vaan maaliin mun perässä. Aivan huikee suoritus ja kyllä meikäpojan naama oli iloisessa koiravirneessä loppujen uusijoiden ajan. Sen jälkeen tuli palkintojen jako jota jäätiin siihen kuuntelemaan ja hämmästys oli suuri, kun kuulimme sijoittuneemme kolmansiksi radalla! Aika oli 43,39 (ihanneaika 55) ja 5 virhepistettä, joten voinemme olla tyytyväisiä viikonloppuumme. Palkinnoksi sain pikkupussillisen Hussen agilitynamuja ja uuden lelun, joiden avulla seuraavat keskiviikko-treenit saavat taas uutta hohtoa.

Virallisiin aksakisoihin emme hötkyile, vaikka mittaustulos mediluokkaan onkin jo hankittuna, sillä ensin meidän pitää saada nopeutta ja varmuutta kepeille, kontaktit vielä vahvemmiksi ja sitten on se keinu... Se pelottava heiluri, jonka saatan suorittaa ekan kerran ihan "vahingossa" mutta toista kertaa en halua sille enää sitten nousta lainkaan. Toisaalta mikäs kiire tässä edes olisi ja ainahan sitä voi käydä epiksissäkin keräämässä kisakokemuksia. Silti mamma veikkaa, että oman koirakerhon kevätkisoihin meidät taidetaan "pakottaa" osallistumaan, joten siinä tapauksessa ekat viralliset on jo aika lähellä, huhtikuun lopulla...

Huhtikuussa ehkäpä on tiedossa jotain muutakin ekaa, nimittäin jalostustoimikunnalta on saatu hyväksyntä sille, että eräs ihanainen Iita-neito saa minusta kosijansa. Iitaan ja pentusuunnitelmiin voit tutustua kennel Roosnell´n sivuilla roosnell.blogspot.fi
Elämme jännittäviä aikoja!

Medikoira

Lauantaina tehtiin mamman kanssa pikainen retki naapuripitäjän/-seuran agilitykisoihin ja käytiin hankkimassa meikäpojalle kisakirja. Emme siis vielä kisanneet, koska tassupolemiikin takia minulla on dopingin varoaika vielä voimassa muutaman viikon. Mutta kisakirjaan otettiin virallinen mitta ja saatiinhan minusta sitten medikoira kuitenkin. Ensimmäinen mittaustulos näytti jotain 42,6cm ja toisella mittaustuloksella toisen kyljen puolelta saatiin 42,8cm ja kuten tuomari Anne Saviojakin totesi, niin parin millin ero riittää. Onhan se helpotus, kun ei tarvitse ruveta juuri ja juuri maksimitan saavuttavana alkaa hyppelehtiä samankorkuisia esteitä kuin vaikkapa tanskandogit. Kyllähän ponnistusvoimaa riittää, mutta ne alastulot olisi voineet ollakin se ongelma enemmän, vaikka enhän minä onneksi mikään kamalan painava hemppa ole. Mamma olikin jo mielessään päättänyt, että harrastelijatasolle oltaisiin jääty, jos meikäläinen maksikokoiseksi menisi. Nyt sitten medikorkeuksilla voidaan jatkaa harjoituksia kuten tähänkin asti ja kai se on pakko jossain vaiheessa käydä kokeilemassa sitten kisaamistakin. Paitsi että on ne kepit ja keinu, jotka saattaa olla meikäläisen turmio edelleenkin. Keinu on ollut aika harvoin meillä treeneissä radalla ja viimeksi kokeiltiin ihan matalimmalla tasolla olevaa keinua kentän sivussa, niin eka kerta meni vähän kuin ei olisi huomannutkaan, mutta toka kerta alkoi jännittää siinä kohtaa kun keinu alkoi kallistella. No, mutta voi se silti olla että käydään kisatunnelmaa jossain kuitenkin kokeilemassa vielä tällä sisähallikaudella.

Tassuni on parantunut, joten viikonloppuna tehtiin jo tunnin lenkkiä metsässä. Voitaneen siis sanoa, että tämän viikon aikana palaamme normaaleihin parin tunnin lenkkeihin ja keskiviikkona pääsen aksaharkkoihinkin, jee! Muutenkin nyt alkaa taas arki, kun kaikki pyhät on lusittu ja mamman talvilomakin häämöttää vasta huhtikuun alussa. Saas nähdä mitä kivaa se keksii meille lomatekemisiksi, varmaan jotain pienimuotoista kotimaan matkailua ainakin... Kalenteria mamma on pyöritellyt jo kesän näyttelyiden osalta ja ilmeisesti joku turnee sinne sitten kehitetään mutta eipä tuo itsekään vielä tiedä, että mikä maa ja valuutta mahtaisi olla kyseessä. Kotimaakin on ihan kiva paikka, jos niikseen tulee...

Sairastupa

Vuoden aluksi päätimme menneenä viikonloppuna perustaa mamman kanssa Kotisi on sairastupasi-yhdistyksen. Tarkoittaen sitä, että ensin mamma alkoi potea hyvin tavallista, hyvin valuvaa ja hyvin ärsyttävää talviflunssaa. Kun olin sitä sohvan uumenissa käynyt yhden päivän tönimässä ja havainnut, että eihän siitä ole edes lenkkiseuraksi, niin ajattelin sitten minäkin hankkia sairaslomaa. Jossain tilanteessa ulkosalla, to-illan ja pe-aamupäivän välillä satutin oikeaa etutassuani sen verran, että perjantaina onnuin ja lauantaina leikin jo kolmijalkaa. Mamma sitä vikaa toki yritti ensin itse ihmetellä ja saikin sen verran selville, että ongelma on jossain oikean etujalan antura-alueella. Tassunpohjaa katseltiin otsalampulla ja suurennuslasin avullakin, mutta ei siellä mitään näkynyt. Meikäpoika otti ronkkimisesta niin nokkiinsa, että säilöin tassuni pysyvästi oikeaan kainaloon talteen, eikä sitä muuten sieltä ihan helposti pois saanut tai ainakin "vieteri" palautti sen nopeasti takaisin... Lopputuloksena soitto eläinlääkärille ja kutsu lähteä tutkituttamaan tarkemmin - jippii, lauantai- ja pyhälisä!

Vastaanotossa ottivat sitten meikäpojasta tietoja ylös, puntarissa kävin (14kg tasan) ja kuulinpa kun hoitaja kysyi, että olenko kovinkin arka kooikkeri. Mamma kyllä sanoi, että en oikeastaan ole, mutta ilmeisesti hoitaja ei ihan uskonut kuitenkaan, kun jotain siinä vielä aroista koikkereista haasteli. Siitäpä suivaantuneena päätin näyttää lääkärille ja hoitajalle ns.pitkää nenää ja ettekä uskokaan miten iloisesti häntää heilutellen kolmijalkaisena onnahtelin vastaanottohuoneeseen! Tervehdin kohteliaasti molemmat ja jäin sitten paikalleni heiluttelemaan häntääni. Lääkärinkin oli pakko todeta, että sinähän outo kaveri koikkeriksi oletkin... No sittenhän tuli se perinteinen pöydälle nosto, mutta en vielä siitäkään ajatellut hötkähtää, vaan kävin hieman kuiskuttelemassa lääkärin korvaan. Lääkäri kuunteli mamman tassutarinan ja olettaman siitä, missä vika voisi piillä ja alkoi sitten varovasti tutkia tassuani. Sitten se muuten kiva nainen osui kipeään kohtaan tassussani, tarkemmin sanottuna sisimmäisessä varpaassani ja meikäpoika kiljaisi sydäntäsärkevästi. Kaikki kolme ihmistä pöydän äärellä säikähtivät mutta koska olin "kohtelias nuorimies"-moodissa, niin en kiljahduksen lisäksi tehnyt mitään muuta. Lääkäri totesikin, että kauhean nätisti osasin kertoa mistä sattuu, moni muu olisi kuulemma jo näyttänyt lääkärille hampaillaan, että miten paljon sattuu... No ei siellä lääkärinkään silmiin mitään näkynyt, joten seuraavaksi sain rauhoituspiikin kankkuseen ja tilulei, meikäpoikaa vietiin sitten unten maille.

Sillä välin kun otin lepoa, olivat kuulemma kuvanneet mun tassun ja todenneet, että siellä ei näkyviä vaurioita tai vierasesineitä ole ja lääkäri päätyi diagnosoimaan meikäpojalle revähtäneen varpaan. Sain kipulääkettä pistoksena, oman kipulääkepullon kotiin ja 3-5vrk:n lenkkikiellon. Niinpä me sitten mamman kanssa levytettiin vierekkäin sohvalla ja täysin lääkärin määrääminä.

Tänään keskiviikkona ollaan hiljaksiin tehty pari kävelylenkkiä (n.2km/lenkki) kun tuo mammakin palas jo töihin. Sain aamulla vielä puoli annosta kipulääkettä eikä tassun arkailua ei ole näkyvissä. Eilen illalla kävin hieronnassa ja lihakset on nyt vetreinä, joten toivotaan että tämä tästä nyt menee ohi. Aksatreenit tältä illalta jäävät nyt väliin, mutta eipä tuosta mammastakaan vielä juoksemaan olisi. Puuskuttaa ku vanha höyryjuna pienissäkin nousuissa ja tänään vielä oli aamulla maassa kovasti paljon lunta missä taapertaa...
Ei tästä ole kuin suunta ylöspäin ja loppuvuosi aikaa pysyä terveinä!