Pentukoto

Näinhän siinä sitten kävi; meille muutti viime viikonloppuna 8-viikkoinen koohotin. Meikäpojalle siis pikkuveljeksi, vaikkei sukua siis ollakaan. Pentu on Mendikan kennelin D-pentueesta ja viralliselta nimeltään Mendikan Daron Aroona, kutsumanimeltään Daron. Pikkukaiffari haettiin Joensuusta, joten nyt minun, syntyperältäni rannikkoruotsalaisen kaverina on itäsuomalainen Pohjois-Karjalan poika. Meillä kesti vain pari päivää alkaa ymmärtää toisiamme, mutta siitä myöhemmin lisää. Kerrotaan ensin mitä viime viikonloppuna oikein tapahtui.

Lähdimme siis mamman ja hyvän ystävämme Outin kanssa lauantaina puoliltapäivin ajamaan kohti Itä-Suomea. Mammalla oli takanaan työpaikan gaalajuhla edellisenä iltana, mutta se oli varsin hyväkuntoinen ja innoissaan reissussa. Pienessä tihkusateisessa kelissä teimme matkaa mukavasti ja Joensuuhun saavuimme muutaman minuutin yli kuusi illalla. Kirjauduimme hotelliin ja meikäläinen pääsi vähän kulmille pissimään ennenkuin soitimme kasvattaja-Hennalle saapumisestamme. Eipä kulunut aikaakaan, kun hotellihuoneen ovesta tuli sitten kyseinen mukava naisihminen ja menin häntä iloisena tervehtimään, kunnes haistoin sen... Pissanhaju. Ja joku omituinen käärö oli takin alla. Voi kauhistus! Käärö päästettiin lattialle ja meikäläinen katseli sitä pienen matkan päästä häntääni heiluttaen. Venytin varovasti haistamaankin, mutta yök, se oli outoa. Alkoi pukkaamaan soijaa; kuonosta valui tippaa, suupielistä valui tippaa... Huhhuh. No sitten me lähdettiin porukalla ulos ja sain huokaista helpotuksesta hetken. Jännäkakkakin siinä tuppasi tulemaan juuri ennenkuin olimme perillä Hennan luona.

Aina innokkaana kyläilemään tepsuttelin portaat ylös muiden mukana, mutta kun ovi avautui meikäläistä alkoi jo vähän jänskättää. Se haju taas - ja nyt vielä vahvempana. Rohkeana poikana astelin eteiseen, kuulin muidenkin ihmisten ääniä ja olohuoneen ovella sitten tajusin, että mua on huijattu jollain tapaa. Niitä kääröjä oli lisää aitauksessa! Aitauksen toisella puolen olis ollut kyllä ihmisiäkin, mutta ei hitto, aitauksen lähelle en mennyt! Otin takapakkia ja poistuin ovelle. Huikkailin sieltä käsin Outille, että voitasko lähteä jo, eikö tää ollut tässä... Mamma oli menetetty. Siellä se istui aitauksessa niiden omituisten otusten kanssa.

Varmaan puolituntia keräilin itseäni ja pyytelin Outia poistumaan kanssani, kunnes yhtäkkiä vain päätin, että hittolainen, eihän tuommoiset pienet otukset voi estää mua menemästä Outin luo rapsutettavaksi. Niin tulla paukautin siihen jalkojen juureen istumaan ja pälyilin epäluuloisena aitaukseen. Otukset olivat paikoillaan, nukkuivat. Luojan kiitos... Mamma sieltä aitauksesta yritti vähän mua rapsuttaa, mutta käänsin pääni pois. Luopio.
Lopulta saimme asiat hoidettua Hennan luona ja saimme poistua ulos, tietääkseni ilman outoja kääröjä.

Hotellihuoneeseen palattuamme ajattelin laittaa yöpuulle, päivä oli ollut pitkä ja viimeiset tunnit raskaita. Kävelin kohti häkkiäni, kunnes juuri ennen oviaukkoa tajusin, että siinä luukun vieressä on joku hemmetin kangas, joka haisee sille samalle kammottavan omituiselle. Syöksyin häkin perälle, oviaukossa kankaasta jyrkästi poispäin kaartaen. Nukuimme kaikesta huolimatta hyvät unet jokainen. Aamulla pääsin tunniksi mamman kainaloon sänkyynkin (ei kerrota hotellille, eihän ;) Runsaan aamupalan jälkeen kävimme sitten sateisessa Joensuussa tunnin lenkillä ja sitten pakkasimme tavarat autoon.
Ajoimme johonkin ja vasta hetken kuluttua tajusin, että tässä mua taas viedään. Sama paikka kuin illalla. En halunnut astua oviaukosta sisälle, mutta minut lempeästi tuupattiin sinne. Parkkeerasin eteiseen, mutta onneksi mamma ja Henna menivät toiseen huoneeseen, jossa ei ollut niin kummallista ja oleilin siellä heidän kanssaan tovin. En enää jaksanut vikistä poislähdön puolesta. Aavistelin, että se taistelu on jo hävitty.

Ja niin siinä kävi, että palasimme autoon ja sinne etupenkille mamman syliin tuli omituiselta haiseva käärö.

Kello näytti puolta yhtä päivällä. Meikäpoika istui takapenkillä stoalaisen rauhallisesti. Jossain Valamon risteyksen tienoilla käärö alkoi kurkistella mamman sylistä meikäläistä takapenkille ja pitää kummallisia ääniä. Sitten se taas nukahti. Niin minäkin. Varkaudessa tuli tauko, pääsimme pissalle, käärö ja minä. Erikseen kylläkin. Sitten mamma viritti kevythäkin takapenkille viereeni ja arvaattehan sen, että se outo käärö laitettiin sinne häkkiin. Sieltä se yritti huikkailla ja tuijotella. Meikäpoika piti katseen tiukasti sivuikkunassa enkä kääntänytkään kuonoani sinne häkin suuntaan. Hämäläistynyt perusjuntti tuli esille; en kuule, en näe, siis et ole olemassa. Mielenkiintoisten reittivalintojen jälkeen (rallipätkä jossain pimeydessä yli hiekkaisen harjutien) saavuimme kotipihaan noin puoli seitsemän aikaan illalla. Matkalla olimme pysähtyneet pari kertaa pissalle, muutoin matka vaan jatkui ja jatkui.

Tulimme sisään ja mamma ohjasi minut portin taakse olohuoneeseen, ruuan pariin kylläkin. Myös omituinen otus sai ruokaa. Se pissasi ja kakkasi paperille ennenkuin mamma ehti a:ta sanoa. Sen jälkeen se alkoi leikkiä leluilla. Katselin sitä aidan takaa, edelleen epäluuloisena, mutta häntä heilahdellen epävarmasti. Kaikenlaisen pienen puuhastelun jälkeen päädyimme yhdessä pissaretkelle lähipuistoon. Välttelin otusta alkuun, mutta eipä se montaa askelta ottanutkaan kun sen asiat oli jo hoidettu. Sen jälkeen otin sitten ensimmäisen kontaktini otukseen. Otus liikkui hassusti kohti ja päätin kysyä siltä, että osaatko leikkiä. Ja se hölmöläinen lähti takaa-ajoon samantien! Olihan se aikas kivaa, vaikken mä silti antanut sen itseeni koskea. Mamma kehui meikäläistä kovasti.
Palasimme kotiin nukkumaan; meikäpoika pääsi mamman kainaloon, otus jäi eteiseen porttien taa kevythäkkiin. Ensimmäinen yö sujui rauhallisesti, puoli kahdentoista aikaan mamma käytti otuksen vielä pissalla ja seuraavan kerran neljältä aamuyöllä. Mammalla oli työpäivä edessä, joten kello herätti perinteisesti viideltä.

Mamma pakkasi omituisen otuksen reppuun ja lähdimme ulos. Lähipuistossa otus hoiti asiansa, sitten taas matka jatkui repussa ja meikäpoika pääsi perinteisen aamulenkkinsä. Sitten puoli seitsemän aikaan mamma jätti minut olohuoneen portin taa, otuksen eteiseen ja poistui töihin. Nukuimme molemmat, kun mamma tuli kotiin käymään puoliltapäivin. Otus äänteli ensin, meikäläinen pisti sen jälkeen yleishälytyksen pystyyn. Ilmeeni oli hieman hölmistynyt kun tajusin, että se on mamma. Jos käyttäisin rannekelloa, olisin katsonut sitä ja kysynyt, että mitä teet täällä tähän aikaan... Syykin alkoi selvitä, kun kävimme otuksen kanssa ulkona ja otus sai ruokaa. Sen jälkeen mamma lähti takaisin töihin ja palasi neljän aikoihin. Iltasella ei leikittänyt, oli märkää ja kylmää. Yö oli vähän levottomampi, mamma käytti oliota ulkona neljä kertaa.

Tiistai meni samaan tapaan kuin maanantai, paitsi että otus oli paljon reippaampi ulkona ja pääsi ekaa kertaa metsään. Lähipuistossa otimme taas lyhyet takaa-ajospurtit. Otus myös hieman kohelsi sisälle tultua ja jotenkin kolautti nenäänsä kaapin kulmaan, vissiin sitä sattuikin. Se hakeutui mamman syliin kun mamma istahti lattialle ja meikäpoika päätti mennä kanssa vähän lohduttamaan. Tarjosin otukselle lantio-osani nojailtavaksi ja mamma oli kovasti mielissään.

Illalla hieman ennen yhdeksää jouduin sitten ekan kerran komentamaan sitä eliötä. Siihen iski nimittäin riivaaja. Se juoksi ympäri olohuonetta kuin riivattu hamsteri ja ärhenteli mulle ja mammalle mennessään. Kateltiin sitä mamman kanssa ihmeissämme tovi, kunnes päätin ilmoittaa, että tuommoinen peli ei muuten meillä vetele - tähän aikaan! Pärähdin kun se juoksi ohitseni, en koskenutkaan, mutta se juoksi eteiseen ovelle huutaen Apua, apua, apua... Mamma ei ollut moksiskaan, sanoi meikäläiselle että homma on ihan ok. Otus simahti kuin napista painettuna oven viereen mamman saappaiden päälle.

Sen jälkeen saimme kaikki mennä rauhassa yöpuulle.

Loppuviikko sujui mukavissa merkeissä ja jo torstai-iltana leikin Daronin kanssa lähipuistossa nuhjausleikkiä. Ensin tehtiin pienet takaa-ajot, sitten heitin makuulle maahan ja annoin pennun hyökkiä kohti. Kaadoin sen kyljelleen avoimella kidallani ja se oli kerrassaan hauskaa meistä molemmista. Sen jälkeen olen antanut Daronin tulla jo ihan lähelle, väistän kyllä jos se yrittää kuonolle suoraan. Ulkona kävelemme vierekkäin kuin vanha pari, paitsi että Daron välillä juoksee päin jalkojani kun koheltaa innoissaan. Tänään lauantaina kävimme metsässä/harjulla pidemmän lenkin.

Daron juoksi riemuissaan mukana varmaan kilometrin kunnes väsähti ja pääsi reppukyytiin.

Sinne se nukahti ja nukkui koko tunnin lenkin ajan. Meikäläinenkin on tänään ollut väsyksissä ulkoiluista, mutta kyllä se taas huomenna maistuu mukavalta. Ja minusta Daron on ihan kiva, se katsoo meikäläistä kuin suurta idolia katsotaan. En vielä osaa sen kanssa sisällä leikkiä, mutta pystyn olemaan sen kanssa jo vierekkäin. Tosin omasta häkistäni pakenen, kun se änkeää sinne. Eihän pojat halaile - ei ainakaan hitaasti lämpiävät hämäläiset :-)