Syksyisiä puuhia

Vihdoin on tullut yöpakkaset ja punkkikauden pitäisi ainakin hetkeksi olla ohi. Yli neljänkymmenen punkeroisen saldoon päästiin tänä ennätysvuonna, ensi kesäksi täytyy miettiä mitä estoa käytettäisiin. Onneksi noista neljästäkymmenestä vain noin 15 oli kiinnittyneitä ja niistäkin vain yksi oli ehtinyt olla kiinni ihossa yli 6h. Muut olivat etupäässä juuri kiinnittyneitä tai sitten irrallaan turkissani harhailleita, jotka olivat helppoja havaita valkoisen karvan päältä. Ainakin mamman punkinsietokyky on nyt maksimoitu, se ei enää hätkähdä niitä yhtään.

Ja punkeista voidaankin siirtyä sujuvasti hirvikärpäsiin. Niitä mamma keräsi muutamia viikko takaperin, kun kävimme ensimmäisissä virallisissa mejä-kokeessamme Marttilassa. Kyseessä oli samalla kooikerhondjein mejämestaruuskoe ja kaikki kokeeseen osallistuneet koirat olivat sitten meitä kauniita punavalkoisia, niin että siellä oli varsin laadukasta seuraakin. Meikäpoika teki hienoa työtä jäljellä, mammahan sen sitten mokasi ja ihan viime metreillä. Mutta ei se ole niin vakavaa, tärkeintä oli osallistuminen, kun kyse kuitenkin oli tämmöisestä ihan noviisikoirakosta. Meidän jälki oli ensimmäinen avo-luokan jälki ja mammahan siinä sitten jännitti sitä seuraavana ollutta opastamistaan niin, että ei tainnut ihan pysyä ajatus kasassa ja meni vähän hätäilyksi. Tuomari antoi kyllä mammalle ihan aiheellista palautetta asiasta. Jatkoi heti perään kyllä, että eihän nyt masennuta tästä tuloksettomasta kokeesta, vaan jatkettaisiin näinkin erinomaisen nenänkäyttäjän ohjaamista uusissa kokeissa tulevaisuudessa. Mejä-kipinä siitä kokeesta siis iski, joten eiköhän me sit ensi keväänä/kesällä jatketa tuota harrastusta myös, noin niinkuin agilityn vastapainoksi. Kunhan mamma nyt vaan ensin opettelee paremmin tulkitsemaan meikäläisen liikkeitä tuolla jäljellä... Tässä kiinnostuneille meidän koeselostus:

"Tristanille osoitetaan lähtö, josta se lähtee hyvin liikkeelle ja jäljestää jälkitarkasti ensimmäiselle kulmalle, jonka meinaa ensin oikaista, mutta ohjaajan kehoituksesta etsii makauksen ja tarkastelee runsaasti lähialueen jälkiä ja lopulta lähtee paluujäljelle, josta ensimmäinen hukka. Toinen ja kolmas osuus erinomaista jäljestystä, kulma tarkasti, makuu merkattiin. Ennen kaatoa ottaa siitä vainun kaukaa ja jäljestää ilmavainulla jäljen sivussa aina tielle asti, toinen hukka. Palautettiin jäljestämättömälle jäljelle, josta hieman huolimattomasti osoitettiin jälki ja koira lähtee paluujäljelle ja koe keskeytettiin."

Mamma onnistui mejäkokeessa kuitenkin siinä opastusosuudessaan niin hyvin, että tuomarit palkitsivat mamman parhaana avo-luokan oppaana ja sepäs oli mammalle mukava yllätys. Kieltämättä olihan se niitä piilomerkkejä tikannut lähes joka puuhun, niin että ei ollut sitten mahdollisuutta hukata itseään sinne jäljelle. Ja nimenomaan mamman jäljeltä tuli sitten avo-luokan voittajakoirakkokin. Jäljen purkureissullaan (lauleskellen, jotta ei yllättäen törmäisi alueella runsaana liikkuneisiin hirvieläimiin) mamma keräsi talteen kolme kakkapussillista isoja suppilovahveroita, joita oli lähellä ensimmäistä kulmaa mättäiksi asti. Ja sain minäkin palkintoja osallistumisesta, ihan mitalin kaulaan ja nameja suupieleen. Niin että ei todellakaan tultu tyhjin käsin kotiin tuolta reissulta... Metsässä on kivaa!

Tuota mejäkoe-viikonloppua ennen mamma käytti meikäpoikaa ensimmäisen kerran fysioterapeutin luona. Fysioterapeutti totesi käsittelyn jälkeen, että lanneselän lihaksissa oli jännitystä, mutta ei mitään erityistä hoitoa vaativaa kuitenkaan. Sanoipa tuo myös kehoni olevan elastinen ja lihaksistoni tasapainoinen. Joten jatkamme hyvillä mielin hierojakäyntejä ja jossain vaiheessa voidaan taas käväistä fyssarin luonakin kuulemassa miten menee. Mukavan rentouttavaa se käsittely oli, vaikka toki ensi minuutit hieman jännitti, kun piti mennä kyljelleen ja antaa vieraan ihmisen hääriä ympärillä. Mutta kun huomasin, että se on vain mukavaa, niin mikäs siinä oli ollessa, silmien lurpsahdellessa mukavasti kiinni...

Ensi viikonloppuna teemme pitkästä aikaa näyttelykäynnin ja osallistumme jopa 74 (!!) muun samanrotuisen kanssa Spanieliliiton erikoisnäyttelyyn. Taitaa olla ennätyksellinen osallistujamäärä kooikerhondjeilla. Mamman kannalta pahinta on se, että siellä on pentuluokassa 15 palleroa, joita se varmaan käy paijaamassa ja sitten sille iskee taas se kuume päälle... Pennuista tulikin mieleeni, että siskoni-Smilla sai viime viikolla pentusia, viisi kappaletta kasvattajamme pentulaatikossa nyt kuulemma pyörii. Niin se on sitten Maricosan´s S-pentujen sukulinjaa jatkettu nyt tuplasti, kun sekä Smillalla että mulla on jo karvaiset lapsoset ja nythän meikäpoika on siis virallisesti setämies. Onnea vaan Smillalle tätäkin kautta ja jaksamista tuleville viikoille niiden riiviöityvien palleroiden hoitamiseen!
Taidanpa tästä mennä torkuille muistelemaan hetkeksi omia naskalihampaisia pentuaikojani....

Vuonna 2012 Musti ja Mirrin pentutreffeillä...