Syksyn tuulissa korvat hulmuten

Syyskuun ensimmäinen viikonloppu vilahti mamman kanssa kooikerhondjein syyspäivillä Loimaalla, Pohjantilalla. Ja voi miten mukavaa siellä olikaan!

Perjantai meni lähinnä tutustuessa kaikkiin kivoihin tyttökoiriin, pojille esittäen kovaa jätkää. Mamma pääsi metsään vetämään verijälkiä ja juttelemaan muiden omistajien kanssa, kas kummaa, koirista. Perjantaihin mahtui myös kyykäärmeen tappo ja hieman hermostunut lenkkimatka metsässä, kun ihmisseuralaisillamme lähti mielikuvitus lapasesta. Joten ei ihme, että kaikki nukkuivat sikeän rauhallisesti yönsä.

Lauantai alkoi sumuisen viileässä ja pilvisessä tunnelmassa, mutta kun aamupala oli nautittu ja agilitykouluttaja saapunut paikalle, tuli aurinkokin meitä jo lämmittämään. Meikäpoika kävi vain yhdessä agilitytreenissä, kun mamma katsoi parhaimmaksi hieman säästää voimiani iltapäivällä odottavaan verijälkeen. Ja se oli kyllä ihan hyvä päätös, koska kenttäpohja oli niin pehmeä ja raskas edetä, että olin jo yhden kerran jälkeen ihan väsyksissä. Etenkin kun aistit valppaina piti koko ajan tarkkailla kaikkia muitakin koiria... Ennen lounastaukoa tuli sitten vuoroni päästä haistelemaan "yön yli nukkunutta" verijälkeä. Mamma lähti jäljelle mieli avoinna, luottaen meikäläisen nenään ja sillä tyylillä suoritin noin 300-400m pitkän jäljen rauhallisen varmasti. Vain toisessa oikealle kääntyvässä kulmassa olin hieman hakusessa, mutta kun sitten maltoin hetken niin löytyihän se jälki uudelleen ja siitä jatkettiin vakaasti kaadolle (peuranjalka) asti. Jäljeltä palatessamme mamma tunnusti, että sillä ei ollut mitään käryä mihin suuntaan jälki toiselta kulmalta jatkui, joten oli hänellekin yllätys, että sinnikkään työskentelyn jälkeen meikäpoika löysi oikean suunnan. Treenistä jäi oikein hyvä mieli meille molemmille ja sillä pohjalla mennään sitten lokakuun alussa ensimmäiseen viralliseen kokeeseen.
Lauantaipäivän loppu olikin sitten koirille enemmän lepoa, kun omistajamme keskittyivät luentoon ja loppuillan saunomiseen. Harmikseni huonekaverini lähtivät luennon jälkeen jo kotia kohti, joten toisen yön saimme mamman kanssa punkata ihan kaksistaan.

Sunnuntaina oli todella sumuinen aamu, kun kuuden jäljeen mammaa herättelin. Lähdimme aamulenkille ja ilokseni mamma vei minut peltotielle, jolta sitten bongasin kuusi eläväistä peuraa pellolla. Siinä sitten vein hetken mammaa sänkipellossa, niin että tossunpohjat lotisi... Peurathan ottivat ritolat heti minun innokkaan etenemiseni nähtyään, mutta kyllä niistä jäi ihanat tuoksut sinne peltoon. Millään en olisi enää majapaikkaan palannut. Aamupalan jälkeen mamma sai sitten koota aivonrippeeni ja lopulta keskityimmekin ihan kivasti rallytokoon. Se oli tosi kivaa, pitkän pitkän tauon jälkeen. Mitä enemmän namia sain, sen kivempaa se oli... Pääsimme harjoittelemaan alokasluokan kylttien suorittamista ja lopuksi teimme lyhyen radankin.
Rallytokoilun jälkeen ihmiset nauttivat lounaan, sitten me koirat pääsimme kisaamaan "nakkiformulat" ja lopulta iltapäiväkahvien jälkeen tuli kotiinlähdön aika. Kotimatkalle lähdettyä alkoi sataa ja Forssan kohdilla vettä tuli kuin ämpäristä kaadettuna, joten onneksi syyspäivät saatiin viettää aivan ihanassa säässä auringon lämmittäessä.

Ennen syyspäiville lähtöä mamma olikin sitten ehtinyt ilmoittaa meikäpojan maanantai-illaksi agilitykisoihin, Frodo Cup´n 1-luokan agilityradoille. Niinpä maanantai-ilta sujuikin rattoisasti, kun pääsin rallattelemaan radalle. Ensimmäisen radan huikea onnistuminen koski keinua; tein sen reippaasti, arkailematta ja silti rauhallisesti keinun maahanlaskeutumisen odottaen. Rata oli muutenkin sujuva, vaikkakin keksin loikkia kaikki muut kontaktipinnat yli. Kepit oli hitaat ja varmasti siitä johtuen yliaikaa kertyi 0,08s, mutta pääasia että joka väli tuli pujoteltua. Tuloksena 10 edestä virhettä ja tuo pieni yliaika, joten sijoitukseni 8.
Toinen rata olikin keinun osalta sitten jo ennakoitavasti pahempi, keinu sattui sijoittumaan vielä mutkaputken jälkeen. Alussa mamma varmisti A:n kontaktin, jonka otin mallikkaasti, sitten mutkaputkeen kovaa ja sitten... Siihenhän meikä sit töksähti, keinun ylösmenolle, etutassut laudalla. Mamma tsemppas lopulta sinnikkäästi mut hiipimään ylemmäs, keskivaiheilla katselin molemmille sivuille siihen malliin että alaskin vois hypätä, mutta kuin ihmeen kaupalla voitin itseni ja hiiviskelin keinun loppuun. Tämän jälkeen mamman ajatuspakka sekosi ja niin se sitten kahden esteen jälkeen onnistui näyttämään putken suuta kääntyvän hypyn sijasta ja arvaattehan sen mihin syöksyin. Putkimies mikä putkimies. No tämän hylyn jälkeen loppurata sujuikin erinomaisesti, joten kokonaisuutena oikein hyvä mieli kuitenkin.

Tiistaina onnistuin hankkimaan iltasella kylillä itseni sitten jääkaudelle. Meni vähän överiksi autossa toiseen koiraan reagointi (toinen koira oli siis ulkona lenkillä, me autossa mamman kanssa ajoimme ohi). Olin tosi kuumana ja ärhesin mammallekin ja senhän nyt arvaa, että siitä ei hyvä seuraa. Yritin loppumatkan hyvitellä, mutta ei auttanut, rangaistus lankesi osalleni. Tarkoittaen sitä, että minulle ei puhuttu, minua ei silitetty, ei katsottu eikä minun sallittu ottaa juurikaan muitakaan vapauksia. Lenkille pääsin ja ruokaa sain, mutta se siinä. Ja toisen päivän jälkeen olin jo erittäin nöyrää poikaa, minulle kun katsekontakti on tärkeä juttu, silityksistä nyt puhumattakaan. Aiemmin en ole joutunut jääkautta kokemaan ikinä, joten oli ihan hyvä herättely. Sopivasti kävi vielä niin, että mammalla oli joka arki-ilta jotain menoa, mihin en päässyt mukaan. Ei ollut niin vaikeaa sen kieltää itseään huomioimisestani. Ja koska torstaina työpäivän jälkeen ovella odotti jo entisenlainen hauveli, päätti mamma ilmoittaa minut vielä lauantain Frodo Cup´n hyppykisaan.

Hyppykisaan lähdimme reippaalla tsempillä ja hyvällä mielellä, joten teimme erinomaisen nollaradan, jolla lopulta sijoituimme kolmansiksi. Mamman yllätykseksi sillä sijoituksella saimme oikeuden osallistua Frodo Cup´n finaalirataan (epävirallinen), joka oli Gambler-rata. Kylläpä oli mammalle kivaa aivojumppaa yrittää keksiä meille sopivat esteet. Keksihän se sitten lopulta ja ihan kivoja esteitä se sinne oli bongannut. Tosin meikäpoika luki mamman hermoilua itse keksityn radan muistamisen osalta niin, että päätin tohkeissani hyppiä isoilla loikilla kaikki kontaktit yli enkä todellakaan kestänyt Gambler-osuuden etäohjausta. Olipas kertakaikkiaan suoritus, ihan kuin en ikinä olisi kuullutkaan käskyä "Koske"... Nooh, ei se onneksi ole niin vakavaa vaan taas opittiin tuostakin jotain. Nyt on sitten hyvä pitääkin taukoa vajaan kuukauden verran ennenkuin tiedetään saadaanko paikkaa talvikauden agilityryhmään. Siihen asti saadaan nautiskella syksyisistä lenkkikeleistä ja viilenevistä aamuista.