Pakkaamista, matkaamista ja muuta kivaa

Menneenä lauantaina pääsin mamman mukaan kyläilemään eräälle mökille, jossa asustaa myös meikäläistä hiukan nuorempi russeliuros-Kaapo. Me vähän Kaapon kans pullisteltiin toisillemme ja voi sitä merkkailun ja ruopimisen määrää... Oli meinaa testot ilmassa ja järki jäässä molemmilla. Mutta ei me mitenkään pahasti toisiamme katottu, pystyttiin olemaan vierekkäinkin ja haistelemaan ja käymään vähän rannassa pulikoimassakin (meikäläinen kylläkin hihnassa jotta en karkaa). Välillä vaan sit tuli semmoista, että piti muka miehekkäästi vähän päräyttää toiselle mielipidettä. Kaapo ei olis antanut mun tervehtiä ketään muita ihmisiä ja mä taas olin vähän sitä mieltä, että ole sinä kakara kuule ny hiljaa. No siinä ku tovi oltiin oltu, ni mä jo keskityin napsimaan lentäviä elukoita suuhuni (mamman kauhuksi; mehiläisiä, paarmoja jne...). Siellä rannassa me saatiin hetki mamman kanssa olla kaksin ja mamma yritti saada mua uimasille. Mä pompottelin innokkaasti pärskyttäen veteen mahaa myöten ja mennessäni pidin omituisia ääniä; murisin, haukuin ja kiljahtelin vedelle... Se oli kyllä jännittävää ja mieli olis tehnyt uida, mutta rohkeus petti aina siinä vaiheessa ku näin oman tassuni harovan vettä edessäni.

Sen jälkeen pääsin hetkeksi auton takapenkille iltapäiväunille, jotta mamma sai keskittyä (kuulemma) grillattujen hampurilaisten syömiseen ja muuhun mässyttelyyn (törkeää!). Sieltä autosta kun sitten pääsin takaisin ulos, niin haastoin sitten lopulta Kaapoa leikkimään ja siinä vaiheessa mamma uskalsi päästää mut irtikin. Me sit viileteltiin Kaapon kanssa villisti ympäri pihaa, painittiin hiukan ja tottakai punnittiin voimiamme ja tarkasteltiin toisiamme. Ei me kauhean kauaa jaksettu kuitenkaan ja leikit loppui pieneen pärinään, joka me kyllä sitten sovittiinkin aika pian. Mamma veikkas, että joku osui jotakuta herkkään kohtaan painiessa ja siitä tuli sit vähän sanomista, että hittoako sinne mun haaroihin sorkit... Lopputuloksena oli siis kaksi väsytettyä koirapoikaa ja paljon pissaa ympäri pihaa. Saatiin silti kutsu kyläilemään uudelleenkin...

Sunnuntaina teimme mamman kanssa kotimaan matkan Nakkilan kv-näytelmiin ja meikäpoika pisti parastaan kippurahäntäisenä - siitä tuloksena täysin ansaittu EH. Mamma oli kyllä taas ihmeissään että mikä kumman tarranauha mun selän päällä välillä on, kun se häntä on siellä kiinni eikä muuten oikene... Onneksi mamman lähtömotiivina tuonne Nakkilan näyttelyyn oli ainoastaan hänen arvostamansa tuomarin näkemys meikäpojasta ja sehän me toki saatiin. Arvostelun voi lukea tuolta Näyttelyt-välilehdeltä. Muutenkin kotimaan matkailu avarsi (lompakkoa tietysti) ja menomatkalla saimme pientä jännitysmomenttia, kun auton alle yrittivät ensin peura ja sitten vielä kettu repolainenkin. Peuran kanssa olisimme jääneet kakkosiksi, sen verran kookas aikuinen oli kyseessä - jäipä tuo vielä siihen keskelle tietä patsastelemaankin, ilman kiireenkierää tien ylityksessä. Meidän onnemme oli alle satasen vauhti sekä pieni ylämäki, johon pikkuinen automme pysähtyi tehokkaasti mamman polkaistessa jarrua. Ketun sen sijaan olisi käynyt huonommin meidän kanssa, mutta onneksi se oli niin vikkelä kintuistaan. Tosin varmaan sen raukan sydän löi hetken aika kovaa siellä ojanpohjalla mihin se loikkasi...

Eilen aksatreeneissä pääsimme kokeilemaan Agirodun open class-luokan radan ja aika monelle koirakolle se oli ensimmäinen kerta täyspitkää rataa. Meikäpoika oli taas niin kuumana, että homma laukesi käsiin jo muistaakseni yhdeksännen esteen (rengas) jälkeen ja niinpä spurttailin esteitä itsenäisesti koko pienen lentävän hollantilaisen sielullani. Sitten taas palasin mamman luo muutamien esteiden ajaksi, vaikkakin osoitin mieltäni sellaiseen tottelevaisuuteen alistumisesta, ja keinun kanssa kävi sitten juuri niinkuin olisi voinut arvata jos mamma olisi ehtinyt siinä vauhdissa aivojaan käyttää jalkojensa lisäksi. Liikaa vauhtia ja melkoisella pamauksella alas. Sen jälkeen katselin sitä laitetta taas altakulmain. Loppupätkän suoralle putkelle ja siitä oikealle hypylle kolmesta yritettiin kisaa kumpi on meistä eka ja varmaan arvaattekin - minä! Niinpä voidaan sanoa, että koko rata oli ihan yhtä plörinää ja nauramista, mutta ainakin mulla oli hauskaa senkin edestä. Päästiin toki suorittamaan sama rata uudelleenkin vähän myöhemmin ja alku meni paremmin, mutta taas renkaalta toi yks torvi oli aivan liian hidas ja mä ehdin vähän spurttailla... Keinulla hinkattiin hetki, jotta suostuin sille kipuamaan ja otettiin se kohta tosi rauhallisesti ja mä sain älypaljon namiakin. Sit taas lopuksi mamma sai hirveät kannustukset yrittäessään juosta mua nopeemmin suoralta putkelta hypylle, mut edes lopussa venytetty puolispakaati ei sitä auttanut - mä olin jo mennyt! Mamma laitetaan siis jollekin pikajuoksijakurssille tästä ja palataan harjoittelemaan vaan pienempiä pätkiä kerrallaan. Jos nyt yksittäisiä plussia haetaan, niin puomin ja A:n kontaktit on aika hallussa, keinukin olisi kunhan päästään sillä siitä mörköilystä eroon ja uskalletaan ottaa siihen edes vähän vauhtia. Ja se on tietty plussaa, että mä olen onnellinen, innokas, vauhdikas - aina siihen hetkeen asti, kun mut kutsutaan takaisin luo hinkkaamaan jotain kohtaa minkä mamma mokas (no, okei mä ehkä karkasinkin pari kertaa...) Kepit mä osaan, mutta sisäänmeno on haaste. En haluais mammaa siihen alkuun, mutta yksinkään en vielä sinne hakeudu vaan katselen olisko lähellä joku muu kivempi este minne suunnata. Kuten arvata saattaa putket ja A on mun suosikkeja, niille lähden aina jos vaan mahdollista ja jopa haen sen putken pään jostain ihan toisaalta jos se tyhmästi on laitettu musta poispäin. Semmosta se on välillä, että tekevät ihan kummallisia ratoja, missä mä joudun etsimään noita kivoja juttuja...

Tulevana viikonloppuna olis tarkoitus tehdä nopea visiitti pohjoiseen Ruotsiin ja käydä Piteån kv-näytelmissä. Tarkoittaa siis sitä, että nyt pakataan ja ihmetellään, että mitähän kaikkea pitäisi mukaan ottaa ja sataako, paistaako, miten paljon nälättää ja janottaa, ollako vaiko eikö olla ja siihen malliin... No, onneksi tuo mamma käy arkisin töissä, niin saan rauhassa lepäillä ja vain odotella lähtöä. Piteåssa näyttää olevan yhteensä neljä kooikkeria kehässä, joten jännittävää nähdä ketä siellä onkaan ja kuinka kovatasoiseen kisaan sitä joutuu.