Ja hopsansaa, onpas kulunut aikaa siitä, kun viimeksi blogiin on kirjoitettu... Eipä tässä nyt ole ihmeempiä tapahtumia ollut, vaan yleisesti kirjurilla ollut töissä kiirettä niin että tietokoneen ääressä istuminen yli 8h päivien jälkeen ei vaan ole kiinnostanut ja viikonloput on halunnut viettää mieluummin ulkoillen ja tehden kaikkea muuta mukavaa. Koska tässähän on nyt vuosikin vaihtunut numeroiksi 2015, niin nyt lienee sopiva hetki tehdä yhteenveto menneestä vuodesta 2014...

Vuosi 2014 aloitettiin mukavissa merkeissä, kavereiden luona iltaa ja yötä istuen, pelaillen, laulellen ja raketteja katsellen. Mä ja mun paras kaverini Junnu ei jaksettu kyllä niitä raketteja niin katsella, vaan mieluummin oltiin sohvanvaltaajina...

Tammikuun puolivälissä alkoi sitten kovat pakkaset ja saatiin lenkillä nauttia "sokerihuurretuista" maisemista. Etenkin tuossa viereisellä moottoriradalla lumettaminen sai aikaan aivan huikeita luonnon taideteoksia ympäristöön.

Tammikuussa sain vielä lenkkeillä ilman hihnaa, sittemmin se on mahdotonta riistavainuisen nenäni takia. Kolmas karkailukertani pimeään metsään pakkasessa taisi sitten olla mammalle se viimeinen pisara...
Agilitytreenaamisemme jatkui tammikuussa vähän säiden mukaan, harjoituspaikkamme ollessa vanha tanssilava, jonka seinistä näkyy taivaskin läpi ja siitä johtuen pakkasrajana kaikelle toiminnalle siellä on -10 astetta. Kylmää kyytiä se oli "lämpöisemmilläkin" keleillä, mutta pääasia, että johonkin pääsin purkamaan ylitsevuotavaa intoani.

Helmikuussa kävin sitten polskimassa Hyvinkään koirauimalassa Junnun kanssa - ja kyllä meillä olikin lystiä!

Alkuvuonna sain tietää sijoittuneeni oman koirakerhomme 2013 näyttelykoirakisassa palkintosijalle kolme ja mamma kävi puolestani maaliskuisessa kokouksessa vastaanottamassa hienot palkinnot.

Maaliskuun puolivälissä kävin virallisissa terveystarkastuksissa ottamassa pienet päiväpöhnät nukutusaineesta. Polvet ja kyynärät, sydän sekä silmät saivat terveet/nollat tulokset, lonkat lähtivät Bnä Kennelliittoon ja tulivat sitten Cnä takaisin. Pientä löysyyttä lonkkamaljaan asettumisessa oli, muttei kuvanneen eläinlääkärin mielestä mitään erityistä ongelmaa näkyvissä. Mamma keskustelikin siinä jo eläinlääkärin kanssa mahdollisten uusien lonkkakuvien ottamisesta myöhemmällä iällä. Pääasia on se, että mitään tekemistäni eivät nuo lonkat haittaa, joten ei muuta kuin menoksi vaan!

27.3. täytin 2 vuotta ja vuoden 2014 ensimmäinen näyttelyreissumme suuntautuikin sitten maaliskuun viimeisinä päivinä Viroon, Rakveren kaksipäiväiseen kaikkien rotujen näyttelyyn. Tuloksena sieltä huikea saalis, 2x serti ja 2x rop, joten mamma oli oikein tyytyväinen talvilomailuun eteläisessä naapurimaassa. 

Viron lisäksi ehdimme talvilomalla piipahtaa myös Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla. 

Huhtikuun 13.päivä mamma vei oman synttäripäivänsä kunniaksi meikäpojan sitten MH-luonnekuvaukseen. Sepäs olikin mielenkiintoinen juttu. Kuvaus suoritettiin läpi ja todistusaineisto joka osuudesta on tallennettuna videolle. Ampuminen kuvauksen lopussa ei ollut enää kivaa, joten yritin hakea turvaa mammasta, tuomareista ja lopulta yleisöstäkin, mutta lopulta sitten vain alistuin osaani ja jäin notkumaan lähelle ihmisiä. Enkä todellakaan leikkinyt sillä pöhköllä paloletkun pätkällä, mitä vielä! Mammalle kuvauksessa ei tullut suuria yllätyksiä, kolina- ja yllätysjutuista palautuminen ehkä oli sille hieman uusi juttu, koska se kuvitteli, että mä jäisin niitä mielessäni hautomaan. Ja pah, sanon minä. Tuomari taisi kuvailla palautumistani jotenkin tähän tapaan: "Jos mamma menee ensin syötäväksi, niin eihän mulle voi sit enää mitään tapahtua."

Huhtikuussa käväisimme Laitilan ryhmänäyttelyssä, mutta kaikuva urheiluhalli ja väenpaljous ei saanut itseäni innostumaan kehässäkään ja tuloksena täysin ansaittu EH ja AVK2. Samoilla tuloslukemilla jatkoimme myös Seinäjoen ryhmiksessä toukokuun 10.päivänä.

Ennen Seinäjoen ryhmistä, ehdimme toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna mamman johdolla myös Mejä-perehdytyspäivään Lammin Evolle ja siitä päivästä jäi kirsun sisään lievä into verijäljelle. Mamman tumpelo vaan kun ei sitten osaa suunnistaa... Ja itse asiassa meikäpojalla se ampuminen oli vielä hieman jännä juttu, vaikkakaan en siitä mitenkään lukkoon mennyt sitten jäljestämisen osalta.

Toukokuun 17.päivä lähdimme sitten uuden koiratuttavan kanssa kimppakyydillä Raumalle kaikkien rotujen näyttelyyn. Päivä oli aurinkoisen lämmin, vaikkakin tuuli hieman viilensi tunteita, mutta kärähtäneitä poskipäitä, neniä ja käsivarsia taisi jäädä muillekin kuin mammalle lisämuistoksi. Ja nimenomaan lisämuistoksi, sillä niinpä se vaan meikäpoika meni ja nappasi viimeisen sertinsä ja sain siten Suomen muotovalion arvon! Samalla tietysti vahvistui myös Viron muotovalion arvo, yhdellä rysäyksellä. Kyllä siitä hyvästä kelpasi sitten vähän poseeratakin. 

Ja kun sitä vauhtiin päästiin, niin seuraavana viikonloppuna sitä lähdettiinkin sitten ensimmäiselle merimatkalleni ja oltiinkin Ruotsinmaalla, Österbybrukin KV-näyttelyssä. Sieltä tuloksena ERI, SA ja PU4. Eikä siinä vielä suinkaan kaikki sille viikonlopulle, vaan heti kotiin päästyämme käväisimme lähimarketin pihalla Match Show:ssa ja tuloksena Pienet koirat, punainen nauha, toinen sija. Kädet täynnä makoisia ruokapalkintoja oli hyvä palata kotiin lepäilemään helteisen viikonlopun jäljiltä. 

Kesäkuun alussa auttelin mammaa vähän takapihan tuunaamisessa ja pistinpä siinä sitten leikiksikin tietysti...

Seuraavana päivänä tapasin pitkästä aikaa sisareni Taran ja kävimme juoksemassa RotuRacessa Hyvinkään vinttikoiraradalla. 

Meikäpoika viiletti meidän joukosta nopeimmin aikaan 08:17, saaden kokonaistuloksissa sijoituksen 82. Kyllähän oli hauskaa menoa!! 

Keskikesän juhlan, juhannuksen, vietimme perinteisesti Junnun kotona, ulkosalla syöden, juosten ja pelaillen.

 

 

Kesäkuun lopussa tapasin myös ihan uuden kaverin, Kaapo-russelin, jonka kanssa leikit kylläkin päättyi poikamaiseen nahisteluun, kun kumpikaan ei halunnut olla se, joka luovuttaa.

Heinäkuun startatessa, starttasimme me mamman, Ninnin ja Cassen kanssa autonnokan kohti pohjois-Ruotsia. Yövyimme Ylitornion tienoilla, hätistelimme mäkäräisiä, uimme ja meikäpoika tapasi ensimmäistä kertaa elävän poronkin. 

 





Matkamme päämääränä oli kuitenkin Piteån KV-näyttely, johon seuraavana aamuna lähdimme sitten ajamaan. Päivä oli helteinen ja mikäs sen mukavampaa olikaan kuin lämpimässä auringonpaisteessa ottaa vastaan Ruotsin muotovalion arvo! Samalla sain plakkariin myös ensimmäisen Cacib´n. Myös Casse saavutti yhtä hienot tulokset ja paluumatkalla autossa ei meinannut nauru loppua kanssaihmisiltämme lainkaan, me koirapojat sentään osasimme nukkuakin...

Heinäkuun loppu olikin helteinen ja viikko ennen mamman kesälomaa jouduimme jo virittämään takapihalle uima-altaan meikäpojan riemuksi. Sen lisäksi kävimme tietysti luonnonvesissäkin pulikoimassa.

 

Kesälomareissumme heinä-elokuun vaihteessa teimme Ruotsiin, aloittaen Gotlannin saaresta ja lopettaen mantereelle. Sattumoisin mantereen puolella käväisimme kolmepäiväisessä Jönköpingin KV-näyttelyrupeamassa, joista tuloksena 3xERI, 2xSA, PU1 Cacib sekä PU2 vara-Cacib. Ei siis ollenkaan turha reissu ja ylipäänsä elämysmatka.

Elokuun puolivälissä Junnu vietti kanssani viikon, kun sen vanhemmat oli Euroopan turneella. Me koirapojat lenkkeiltiin, höpsöteltiin ja otettiin lähinnä rennosti.

Syyskuu mennä tupsahti arjen aherruksena, jumppakauden alkaessa ja muuten vaan ihmetellessä. Mamma kävi kuunteluoppilaana hyppytekniikkakurssilla ja lisäksi se kävi perehtymässä pentukurssin vetämiseen, mikä tietysti tarkoitti, että se tuoksui mielenkiintoiselta kotiin tullessaan. Pääsinpä minäkin sitten yhdelle pentukurssikerralle verestämään muistojani, kun teimme lyhyen kaupunkikävelyn porukalla. Meikäpoika huolehti erityisesti siitä, että korkeat ulvontaäännähtelyt kaikuivat torilla ihmisten riemuksi - vai kauhuksi...?

Sitten tuli lokakuun alku ja kauan suunniteltu matka Pohjois-Norjan Harstadin näyttelyyn oli käsillä. Reissu tehtiin yhdessä Ninnin, Cassen, Lauran ja Fiinan kanssa ja lopputuloksena hauskojen hetkien ja upeiden maisemien lisäksi oli autolastillinen Norjan sekä Pohjoismaiden muotovalioita!

Lokakuu meni sitten aloittaessa syksyn agilitytreenit, tällä kertaa mainioissa olosuhteissa, eli pääsimme oikeaan halliin harjoittelemaan ja edistystäkin on tullut pienin askelein.

Tottahan lokakuussa käytiin myös sienimetsällä, nautittiin harvoista aurinkoisista päivistä ja tulipa pyörähdettyä Seinäjoen näyttelyssäkin tapaamassa koirasukulaisia.

 

Marraskuu meni melkoisen sateisten ja harmaanmustien päivien lipuessa, vaikka välillä toivoa antoi hieman maahan satanut ensilumi. Harmillista kyllä, lumi on ehtinyt tässä välissä sulaa jo ainakin viisi kertaa, mutta toivoa on.

 

Joulun vietin rauhallisesti kotosalla, lahjoja availlen, lenkkeillen ja muutamista herkuistakin nauttien.

 

Uutta vuotta juhlistin sitten Junnun kanssa molemmat mamman kainalossa sohvalla maaten, muiden ihmisseuralaisten ollessa ulkona seurailemassa raketteja. Turhanpäiväisiä rytinöitä, sanoo meikäpoika ja toivottaakin kaikille koiruleille rauhallisempaa vuoden jatkoa!

Sataa sataa ropisee

Ulkona sataa - ja ihan reippaasti. Onneksi sisällä on mukavan lämmin ja päiväpeiton päällä pehmeä köllötellä... Äskettäin talitintti koputteli ulko-oveen, varmaan sekin olisi halunnut lämpimään, mutta ei mamma päästänyt. No toisaalta tuo lelukoira on rauhallisempi unikaveri kuin tintti, tiedä vaikka olis ruvennut mun luuta nokkimaan.
Eilen tehtiin aamulenkki reipashenkisesti klo 6:30-8:30 välillä mittarin näyttäessä -6 astetta ja koska mamma luki sääennusteesta, että sunnuntaina sataa, niin toinen tunnin lenkki humputeltiin vielä alkuillasta. Siinä välissä mamma leipoi pullaa ja meillä oli niiiiiiin kanelintuoksuinen koti että. Harmi vaan, että pullaa ei tippunut meikäpojan suuhun... Tosin kyllä tuommoinen mehevä naudan pallonivel korvasi sen aika hyvin ja ilta menikin tasaisen järsimisen tahtiin.

Mitäs muuta tässä onkaan saatu aikaiseksi menneinä päivinä.. no jaa, ei kauheasti mainitsemisen arvoisia asioita, lähinnä tavallista arjen eloa. Viime viikonloppuna käytiin sienimetsässä, meikäpoika taas kytkettynä 6m liinaan. Heti ekassa kohdassa mamman bongatessa suppilovahveroita ja kumartuessa niitä poimimaan, päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja otin vähän vauhtia peuran jäljille... Se mun liina kun oli kytkettynä mamman vyötäisille, niin lopputuloksena mun räväkästä lähdöstä mamma päätyi mahalleen sammalmättäälle ja sieltä kuului jotain sen suuntaista kuin "P-nan hullu, lopeta heti tommonen!" Enhän mä tietenkään lopettanut, mutta otin vähän hillitymmin ja pyrin pysähtymään jos mamma käski odottaa. Tai ainakin käytin vain liinan mitan hyväkseni nuuskutellakseni ihania hajuja... Menihän siellä metsässä aikaa, mutta päivä oli kaunis ja aurinkoinen ja lopputuloksena ihan hyvä saaliskin.

Keskiviikkona olin taas aksaamassa hallilla ja nyt kolmas kerta tuntui jo varmemmalta kuin kaksi aiempaa. Esteet alkaa näyttää tutuilta ja en ole koko ajan nuuskuttamassa sitä keinonurmea. Muihin ryhmiin verrattuna meidän ryhmällä on 15min lyhyempi harjoitusaika, mutta meillä onkin sitten valmis rata (edellisiltä 2-3 ryhmän treenaajilta jätetty). Molemmat harjoitukset oli suhteellisen vaikeita ohjauskuvioita ja ekaan harjoitukseen sisältyi myös keinu. Keinu on ihan ok este, mutta en edelleenkään siedä yhtään sen paukahtelua maahan, joten se suoritetaan rauhaksiin avustajan himmatessa heilahdusta molempiin suuntiin. Tälläkin kertaa puolivälissä keinua alkoi jo jännittää ja ehdin vilkaista sivulle, mutta mamma oli siinä skarppina ja tarjosi namin laudalle nenän kääntämiseksi takaisin menosuuntaan. Ja niin meikäpoika sitten hissutteli keinua alas. Onneksi keinun jälkeen oli iki-ihana putki ja sen jälkeen vain yksi maalihyppy, niin saatiin harjoitus päätettyä positiivisen innokkaasti. Toisella harjoituksella keinu jäi pois, mutta siinä tulivatkin sitten kepit. Taas kun sain ne silmiini, tein äkkipysäyksen ja jäin miettimään voisinko singota itseni jotenkin jollekin muulle esteelle. Mamma sai kuitenkin houkuteltua namin avulla keppien aloitukseen ja kyllähän ne siitä lähtee kun alkuun pääsen. Tällä kertaa tosin kaksi viimeistä väliä jäi suorittamatta ja karkasin keskemmällä olevalle putkelle... ansaitsin siten kouluttajalta lempinimen Putkimies. Loppupätkä rataa meni kouluttajan mukaan oikein mallikkaasti ja mammakin sai suoritettua oikea-aikaisen persjätön viimeiselle hyppysuoralle. Treenikerta oli hyvä päättää siihen.

Torstaina meillä kävi kotona vieraita. Tai no, ihan tuttuja ne nyt oli, mutta kuitenkin. Mamman kaveri poikansa kanssa poikkesivat ja olin aika innoissani koko illan. Sen pojan kanssa olisin halunnut tutustua lähemmin, mutta koska poika hieman arasteli innokasta koohotinta, niin yritin totella mamman rauhoittumiskäskyjä. Niiden perheeseen tulee kuulemma ihan kohta koiranpentu, vanhemman westie-herran kaveriksi. Irlanninsusikoiran tyttöpentu. Mamma meinasi, että mä voisin tulla vähän tutustumaan pentuun sitten kun pikkuneiti on ehtinyt asettua taloksi - saas nähdä, sehän on mua jo nyt paljon isompi...ja sitäpaitsi pennulla on terävät hampaat...
Niitä hampaitahan se mammakin yks päivä muisteli, kun luki siskolikan tekosista yhdestä koiralehdestä. Siskolikka oli todellakin pistänyt paikkoja remonttiin. Mä sentään vain vähän nirhasin kokeeksi seinää, lattialistaa sekä Ikean porrasjakkaraa - mamman onneksi vain vähän. Ja yks päivä kun mamma löysi kaapista mun pentuaikaisen vaaleanpunaisen muovinorsun, muisteltiin miten mä juurikin se norsu suussa juoksin silloista eteisen suoraa täysillä ja liu´uin pissa-alustana toimineet sanomalehdet kasalle. Yksi videokin siitä taitaa olla jossain tallessa... Olin mä aika riekkuja välillä, ei voi muuta sanoa. Onneksi olen nykyisin pääosin lunki kaveri, vaikka kyllähän musta tota dynamiittiakin löytyy - äänen kera.


Perjantai-iltana tehtiin lenkki koirakaveri-Junnun luokse, spurttailin hieman niiden pihassa mutta jostain syystä Junnulla oli mieli kovin ailahtelevainen ja se olisi koko ajan halunnut astua meikäpoikaa. Ekaa kertaa jopa pärähtelin sille pariin otteeseen, kun ei muuten uskonut, että mä en todellakaan ole mikään tyttö, vaikka nätti poika ulkomuodollisesti olenkin. No sen lisäksi harjoitin hieman korkeaäänistä laulamista, koska oli kovasti asioita kerrottavana ja kaiken kukkuraksi hälytysajoneuvokin ajoi jossain ohi ja sehän on takuuvarma ulvonta-hitti. Siinä vaiheessa Junnu jo vähän hätääntyi, että mikä mulla on, kun ulvoa luikauttelin pitkän kaavan kautta. Kummitäti siinä jotain mammalta kyseli (puoliksi huutamalla jotta sai äänensä kuuluviin kaiken kakofonian yli) että "Tuoko se on semmoinen ei-niin äänekäs koira, vai?" Noin tunnin sisällä lähdimmekin sitten kävelemään takaisin kotia kohti, jotta sikäläinen naapurusto sai iltarauhan...

Syksyn tuntua

Hupsis kun onkin venähtänyt väliä siihen, kun viimeksi "sihteerini" on blogia päivittänyt! No eipä tässä kai ole ihmeempiä tapahtumia sitten ollut, vaikka tekemistä on kyllä piisannut. Viime viikolla alkoi taas agility ja mamma ilmoittikin mut semmoiseen ryhmään, jossa päästään treenaamaan naapurikylän koirakerhon omalle hallille - tekonurmi ja tuuleton sisätila, vau! Harjoitusaika on hieman myöhäinen, kun vuoro loppuu klo 22, mutta kyllä se kai tästä vaikka kellojakin tämän kuun lopussa taas siirrellään... Kyllä oli aika jännää mennä viime viikolla ekaa kertaa hallille; mamma jännäs että nostanko koipea johonkin ja sitä että kuinka mahdoton into mulla onkaan radalle, mä puolestaan aloin hallin ovella jänskätä kaikkia muita koiria sekä ääniä. Piti siinä sitten pari pärähdystäkin päästää harjoittelukavereille, vaikka tiedän ettei niin saa tehdä.
Radat meni ihan ok, jopa ne kepit päästiin jouhevasti alkuun, vaikka vähän mä siinä mammaa mulkoilinkin. Ekalla radalla sain jännärikohtauksen uudella puomilla (eri värinen, eri materiaali jne.) mutta se meni ohi, kun kertaalleen kokeiltiin sitä yhdessä ihan vaan kävellen läpi. Sen jälkeen olinkin koko ajan oikomassa puomille, koska musta se on aikas kiva juttu... Viimeisenä suoritettu rata meni sit jo loistavasti ja siihen olikin hyvä päättää. Katsotaan mitä tänään on luvassa...

Menneenä viikonloppuna olinkin ulkomailla, käväistiin nopsakkaasti näyttelyreissulla Norjan Harstadissa ja autossa istuskelua kertyi mennentullen semmoiset 2600 kilometriä. Hieman puuduksissa oli koko autokuntamme retken jälkeen, mutta mielet oli virkeinä sillä kaikki kolme koiraa saavuttivat Norjan ja Pohjoismaiden muotovalion arvot! Ei siis turha reissu lain... Kaiken kukkuraksi maisemat Norjan puolella olivat hulppeat ja ruskakin oli siellä vielä nättinä.

Retkikavereina mulla oli fieldspanielit Casse ja Fiina ja viimeksi mainittu sai tyttönä nauttia meidän kahden miekkosen liehittelystä runsaasti. Tosin meikäpojan liehittely meni aikamoiseksi gigolo-showksi, mutta ei siitä sen enempää... Tämä hieman epäselvä kuva ehkä kertoo enemmän kuin tuhat sanaa miten ihana Fiina olikaan

Seuraava näyttely onkin sitten käynti Seinäjoella 25.10. ja sen jälkeen pidetään useampi kuukausi kyllä taukoa ellei nyt satu tulemaan jotain ihan ihmeellistä eteen. Seinäjoelle mennään erityisesti tapaamaan sukua ja on siellä varmaan muutama muukin kun 16 kooikeria näyttää olevan ilmoitettu. Kiva juttu!