Daronin viikonloppu

Daronilla on ollut ihan huikea viikonloppu!
Eilen tuo maanvaiva lähti mamman kanssa newfoundlandinkoirien järjestämään mätsäriin tuohon ihan lähelle ja kun ne palasivat, niin palkintoa oli oikein kaksin käsin kannettavaksi! Daron oli ollut superhuippuhieno pikku pentuluokassa, voittanut punaisissa ja sijoittunut best in show´ssa kolmanneksi! Nyt alkaa kuulostaa hyvältä, tuumi meikäpoikakin, kun pikkukaveri toi kaksin kappalein leluja ja hauskat kokoontaitettavat lyhyet putkitunnelit sekä 20 pussia märkäruokaa. Lisäksi palkinnoista löytyi vielä hieno Finlaysonin-pyyhe tassu-/koirakuvioinnilla, brodeerattu kännykkäpussukka, kolme lahjakorttia RC:n kuivamuonaan (1-3kg pussi/kortti), pieni ruokaämpäri sekä tietysti pokaali ja ruusukkeet. Lisäksi Daron kertoi samassa mätsärissä olleen myös ihanainen Myy-mitteli, jonka kanssa olivat reuhanneet ennen kehiä. Myy oli itse asiassa ollut Daronin kilpakumppaninakin kehässä, mutta hienosti molemmat olivat keskittyneet pelkästään esiintymiseensä. Tuomari oli ollut mies, Daron sanoi että kamalan mukava mies oli ja tutkiminen oli suoritettu maassa. Daron ei ollut väistellyt lainkaan, joten hienoa edistystä pikkukaverilta! Ehkä se vihdoin alkaa uskoa, kun olen sille tolkuttanut, että ei niitä näyttelyitä kannata jännittää, kun kukaan ei ole vielä tuomarin toimesta joutunut saunan taakse... Omistajien toimesta ehkä turpakäräjiä on käyty, mutta sitä en tuolle riiviölle kerro, koska meidän mamma ei koskaan näyttelyiden jälkeen ole vihainen. Pahanteko kotona on sit asia erikseen...mutta me pojat yritetään olla aina tosi kilttejä.

Tänään Daron kävi sitten Lions Clubin mätsärissä ja sijoittui siellä pentuluokassa sinisten kolmanneksi. Tällä erää palkintona pokaali ja oikein hyvä mieli. Tuomarina oli jälleen mies ja erittäin huolellinen mies oli ollutkin. Tutkiminen oli suoritettu aika pienellä pöydällä, mutta Daron ei ollut hötkyillyt yhtään. Olipa kakara jopa yrittänyt hypätä takaisin pöydälle, kun mamma oli sen maahan laskenut! Hieman hassu otus tuo meidän D. Sinisten loppukisassa tuomari oli seisottanut tooooooosi pitkään ja lopussa Daron oli jo vähän kyllästynytkin pönöttämiseen, mutta niin vain tuo eläin sijoittui hienosti. Ja pääsihän Daron painimaan Sasu-kooikkerin kanssa ennen ja jälkeen kehäkettuilun, niin että tuli noita koirasuhteitakin hoidettua.

Mätsärin jälkeen mamma vei meidät pojat pitkälle lenkille raikkaaseen ja rakkaaseen harjumetsäämme. Alkumatkasta saimme sadettakin niskaan, mutta onneksi se laantui ennen puoltamatkaa ja viimeiset kilometrit tultiin jo puolipilvisessä säässä kotia kohti. Daronilla oli virtaa heti, kun se sai silmiinsä Ahvenistojärven. Kaveri on nyt täysin koukussa veteen, kiskoo aivan hulluna kohti ja polskuttelemaan olis päästävä. Mamma sit veikin meidät yhteen niemennokkaan ja päästi meidät molemmat irti ekaa kertaa järvenrannassa. Jotain mamma oli perjantailta näet oppinut, kun yritettiin vetää se perässämme uimaan ja läheltä piti ettei se mulahtanut pää edellä rantaveteen... No, tällä kertaa meikäpoika jäi vain rantaveteen vikisemään, ei tehnyt mieli uida. Daron se roiskutteli suoraan järveen, nousi pientä kiveä vasten ja hopsansaa, yhtäkkiä se lähti uimaan! Pikkukaveri todellakin osaa uida ja hyvin vielä. Paremmin kuin minä tuon ikäisenä, jolloin yritin vain huitoa eturäpylöilläni ilmaa ja meno oli erittäin roiskivaa. Daron uiskenteli muutamat vedot, hinkusi selvästi jo pidemmällekin, mutta mamma ja meikä houkuteltiin se takas rantaan. Ja siitähän se riemu sit repes. Pikkukaveri sai uimahepulin ja mennä viipotti kuin lopullisesti seonnut pitkin rantaa ja ei todellakaan kuunnellut mitään. Mamma huusi ja meikä huusi kunnes yhtäkkiä tajusin että mikäs mua tässä pidättää, mutta mammapa olikin tilanteen tasalla ja sain tiukan käskyn istua paikallani. Siihenhän se Daronkin sitten vouhotti ja mamma sai kuin saikin siitä tukevan niska-pers-otteen, joka pysäytti holtittomaksi menneen kiiturin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta kyllä Daron vielä hihnassakin vähän tempoili ennenkuin mamma pisti sen lopullisesti ojennukseen. Meikäpoika on kyllä ollut samanlainen; jotenkin se viileä vesi saa intoutumaan hillittömäksi ja unohtamaan täysin opitut käskyt. Mamma siinä ääneen meille virkkoi jotain hulluista lentävistä hollantilaisista, jotka karkaa kuin kesälaitumelle päässeet vasikat... No, loppulenkki meni sit jo rauhallisemmin ja nautiskeltiin vaan sateisen metsän tuoksuista ja linnunlauluista. Kotiin palasi kaksi kreppikorvaista ja väsynyttä koohotinta.