Eilen tehtiin aamulenkki reipashenkisesti klo 6:30-8:30 välillä mittarin näyttäessä -6 astetta ja koska mamma luki sääennusteesta, että sunnuntaina sataa, niin toinen tunnin lenkki humputeltiin vielä alkuillasta. Siinä välissä mamma leipoi pullaa ja meillä oli niiiiiiin kanelintuoksuinen koti että. Harmi vaan, että pullaa ei tippunut meikäpojan suuhun... Tosin kyllä tuommoinen mehevä naudan pallonivel korvasi sen aika hyvin ja ilta menikin tasaisen järsimisen tahtiin.
Mitäs muuta tässä onkaan saatu aikaiseksi menneinä päivinä.. no jaa, ei kauheasti mainitsemisen arvoisia asioita, lähinnä tavallista arjen eloa. Viime viikonloppuna käytiin sienimetsässä, meikäpoika taas kytkettynä 6m liinaan. Heti ekassa kohdassa mamman bongatessa suppilovahveroita ja kumartuessa niitä poimimaan, päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja otin vähän vauhtia peuran jäljille... Se mun liina kun oli kytkettynä mamman vyötäisille, niin lopputuloksena mun räväkästä lähdöstä mamma päätyi mahalleen sammalmättäälle ja sieltä kuului jotain sen suuntaista kuin "P-nan hullu, lopeta heti tommonen!" Enhän mä tietenkään lopettanut, mutta otin vähän hillitymmin ja pyrin pysähtymään jos mamma käski odottaa. Tai ainakin käytin vain liinan mitan hyväkseni nuuskutellakseni ihania hajuja... Menihän siellä metsässä aikaa, mutta päivä oli kaunis ja aurinkoinen ja lopputuloksena ihan hyvä saaliskin.
Keskiviikkona olin taas aksaamassa hallilla ja nyt kolmas kerta tuntui jo varmemmalta kuin kaksi aiempaa. Esteet alkaa näyttää tutuilta ja en ole koko ajan nuuskuttamassa sitä keinonurmea. Muihin ryhmiin verrattuna meidän ryhmällä on 15min lyhyempi harjoitusaika, mutta meillä onkin sitten valmis rata (edellisiltä 2-3 ryhmän treenaajilta jätetty). Molemmat harjoitukset oli suhteellisen vaikeita ohjauskuvioita ja ekaan harjoitukseen sisältyi myös keinu. Keinu on ihan ok este, mutta en edelleenkään siedä yhtään sen paukahtelua maahan, joten se suoritetaan rauhaksiin avustajan himmatessa heilahdusta molempiin suuntiin. Tälläkin kertaa puolivälissä keinua alkoi jo jännittää ja ehdin vilkaista sivulle, mutta mamma oli siinä skarppina ja tarjosi namin laudalle nenän kääntämiseksi takaisin menosuuntaan. Ja niin meikäpoika sitten hissutteli keinua alas. Onneksi keinun jälkeen oli iki-ihana putki ja sen jälkeen vain yksi maalihyppy, niin saatiin harjoitus päätettyä positiivisen innokkaasti. Toisella harjoituksella keinu jäi pois, mutta siinä tulivatkin sitten kepit. Taas kun sain ne silmiini, tein äkkipysäyksen ja jäin miettimään voisinko singota itseni jotenkin jollekin muulle esteelle. Mamma sai kuitenkin houkuteltua namin avulla keppien aloitukseen ja kyllähän ne siitä lähtee kun alkuun pääsen. Tällä kertaa tosin kaksi viimeistä väliä jäi suorittamatta ja karkasin keskemmällä olevalle putkelle... ansaitsin siten kouluttajalta lempinimen Putkimies. Loppupätkä rataa meni kouluttajan mukaan oikein mallikkaasti ja mammakin sai suoritettua oikea-aikaisen persjätön viimeiselle hyppysuoralle. Treenikerta oli hyvä päättää siihen.
Torstaina meillä kävi kotona vieraita. Tai no, ihan tuttuja ne nyt oli, mutta kuitenkin. Mamman kaveri poikansa kanssa poikkesivat ja olin aika innoissani koko illan. Sen pojan kanssa olisin halunnut tutustua lähemmin, mutta koska poika hieman arasteli innokasta koohotinta, niin yritin totella mamman rauhoittumiskäskyjä. Niiden perheeseen tulee kuulemma ihan kohta koiranpentu, vanhemman westie-herran kaveriksi. Irlanninsusikoiran tyttöpentu. Mamma meinasi, että mä voisin tulla vähän tutustumaan pentuun sitten kun pikkuneiti on ehtinyt asettua taloksi - saas nähdä, sehän on mua jo nyt paljon isompi...ja sitäpaitsi pennulla on terävät hampaat...
Niitä hampaitahan se mammakin yks päivä muisteli, kun luki siskolikan tekosista yhdestä koiralehdestä. Siskolikka oli todellakin pistänyt paikkoja remonttiin. Mä sentään vain vähän nirhasin kokeeksi seinää, lattialistaa sekä Ikean porrasjakkaraa - mamman onneksi vain vähän. Ja yks päivä kun mamma löysi kaapista mun pentuaikaisen vaaleanpunaisen muovinorsun, muisteltiin miten mä juurikin se norsu suussa juoksin silloista eteisen suoraa täysillä ja liu´uin pissa-alustana toimineet sanomalehdet kasalle. Yksi videokin siitä taitaa olla jossain tallessa... Olin mä aika riekkuja välillä, ei voi muuta sanoa. Onneksi olen nykyisin pääosin lunki kaveri, vaikka kyllähän musta tota dynamiittiakin löytyy - äänen kera.
Perjantai-iltana tehtiin lenkki koirakaveri-Junnun luokse, spurttailin hieman niiden pihassa mutta jostain syystä Junnulla oli mieli kovin ailahtelevainen ja se olisi koko ajan halunnut astua meikäpoikaa. Ekaa kertaa jopa pärähtelin sille pariin otteeseen, kun ei muuten uskonut, että mä en todellakaan ole mikään tyttö, vaikka nätti poika ulkomuodollisesti olenkin. No sen lisäksi harjoitin hieman korkeaäänistä laulamista, koska oli kovasti asioita kerrottavana ja kaiken kukkuraksi hälytysajoneuvokin ajoi jossain ohi ja sehän on takuuvarma ulvonta-hitti. Siinä vaiheessa Junnu jo vähän hätääntyi, että mikä mulla on, kun ulvoa luikauttelin pitkän kaavan kautta. Kummitäti siinä jotain mammalta kyseli (puoliksi huutamalla jotta sai äänensä kuuluviin kaiken kakofonian yli) että "Tuoko se on semmoinen ei-niin äänekäs koira, vai?" Noin tunnin sisällä lähdimmekin sitten kävelemään takaisin kotia kohti, jotta sikäläinen naapurusto sai iltarauhan...
