Tässä alkaa olla kohta tammikuu ohi ja eilen käytiin -30 asteessa. Tänään ihme kyllä, oli sitten jo lauhaa ja vain -5 astetta joten me pojat tehtiin taas pitkä metsälenkki, meikäläinen liinan jatkeena. Ja mammakin muisti pitkästä aikaa ottaa kameran mukaan. Daronille puettiin uusi takki, koska jätkä on kasvanut siihen sopivaksi. Oranssi takki, aika hieno. Se on itse asiassa ollut meikäpojallakin käytössä, mutta jäänyt sittemmin pieneksi.
Oranssista väristä tuleekin mieleeni, että en oo tainnut mainita Daronin omaavan omituisia makumieltymyksiä. Jätkä nimittäin syö appelsiinia! Mä en pysty käsittämään, miten se voi tykätä sellaisesta... Mamman kanssa ne syöpöttelee yhdessä joka ilta; Daron saa kaksi siivua, vaikka söisi se varmaan enemmänkin. Mä kerran kävin myös kerjäämässä siinä, mutta sylkäisin palan suustani aika vikkelään - yök, ei mun suulle sopivaa ollenkaan. No, ehkä se on tuo Daronin Espanjassa asuva isä syynä tuollaisiin outoihin mieltymyksiin; appelsiinitkin kuulemma tulee Espanjan auringon alta, mamma kertoi.
Daronin pentukoulu Animagissa on nyt ollut kahtena keskiviikkona ja sillä on ollut siellä ihan kivaakin. Ekalla kertaa pennut kuulemma vähän arasteli toisiaan, mutta viimeksi olivat jo saaneet melkoiset rallit ja painit aikaan. Väsynyt tuo D oli kun kotiin palasi tunnin remuamisen jälkeen... Ehti se ennen nukahtamistaan mulle kertoa, että se sai viimeisen rokotuksensa (rabies) ja sit sille kirjoitettiin lemmikkipassi. Niin että nyt me poijaat voidaan sitten lähteä ulkomaan reissuunkin - jippii! Mammalla on kai jo suunnitelmiakin, mutta ensin se kuulemma käy kummitätin kanssa kaksin ilman meitä Itävallassa... Daronin veli muuten asuu siellä, ehkä mamma menee tapaamaan Dhyania, ken tietää.
Maanantaina Daron kävi myös Musti ja Mirri-kaupan pentutreffeillä. Sillä on kovasti uusia pentututtuja nyt. Oli se kuulemma osannut käyttäytyä, joten pääsee ensi maanantaina uudelleenkin. Mä kovasti haluaisin mukaan, mutta mamma sanoi, että mä en osaisi käyttäytyä kuitenkaan, niin joudun jäämään kotiin... tylsää...
Tylsyydestä puheen ollen, viime viikonloppuna mamma sai yläkerran naapurilta tiedon, että me pojat melutaan työpäivän aikana täällä. Mamma oli kauhuissaan. Molemmat ollaan vähän niinku haukuttu, niinku sillain vartista tuntiin jopa klo 14-15 välillä. Ja kovaa. Niinpä sitten maanantaina kun mamma lähti töihin, niin meikäpoika laitettiinkin Daronin kanssa samalle puolen portteja, tuohon eteiseen. Mammalla ei kyllä ole mitään hajua mitä me on touhuttu päivän aikana, mutta eilen se kävi naapurilta kysymässä, että onko tilanne ennallaan, pahentunut vai kuinka. Naapuri kertoi, että nyt on ollut rauhallisempaa, vaikkei tokikaan äänetöntä. Meikäpoika ei enää hauku, mut Daron välillä vielä kiekuu puoli kahden jälkeen iltapäivällä hetken. Että semmoista peliä täällä. Mamma harkitsee nyt Daronille sitruunapantaa, jotta saataisiin haukkumiset kuriin ja jotta ei tulisi sitten pahimmillaan häätöä asunnosta. Meikäläinen yrittää hillitä omaa käytöstään ja toivon, että tuo kakara kasvaisi järkeväksi. Hampaat sillä on jo alkaneet vaihtua, jippii!
Blogissa keskitytään kahden kooikerhondje-pojan elämään ja ihmisiin sekä tapahtumiin.
lauantai 23. tammikuuta 2016
sunnuntai 10. tammikuuta 2016
Pakkasukko
No sitä sitten tuli aika kylmä ilma heti vuoden alkuun... Tammikuun toisena päivänä mittarissa oli -10 astetta mutta aivan upea aurinkoinen keli, joten houkuttelimme kaverini Junnun omistajineen yhteislenkille. Teimme melko pitkänkin lenkin Aulangolla ja Daronilla oli kivaa, kun juoksi Junnun perässä ja katseli sen erimittaisten kepakkojen kantamista. Loppulenkistä mamma halusi ottaa meistä kuvan ja vaikka Junnun äiskä meinasi, että siitä ei mitään tule, niin aika kivasti me koirulit osattiin olla...
Daron oli lenkin jälkeen aika väsynyttä poikaa, mutta ei se sit kuitenkaan tarvinnut kuin tunnin torkut ja sit taas alkoi entisenlainen meno kotona.
Tammikuun toisen päivän jälkeen ilmat alkoikin sitten vaan mennä viileämmäksi ja viileämmäksi. Viime viikolla pahin pakkaspäivä oli torstaina, -29 astetta. Muina päivinä liikuttiin siinä -23 ja -27 asteen tienoilla päivin öin. Daronin lenkit jäi kokonaan väliin ja meikäpojankin pisin lenkki oli reilu puoli tuntia, töppöset takatassuissa ja takki päällä-varustuksessani. Daronilla on käytössä mamman edellisen koiran vanha teddyvuorinen takki (tuossa kuvassakin näkyvä), joka on hieman iso Daronille, mutta mamma fiksasi siihen vatsakappaleeseen lisäkiinnitykset napeilla, niin sai kurottua takin kuitenkin sellaiseksi että pysyy päällä. Ja ihan kivastihan tuo pallero on takkia käyttänyt, ei ole yrittänyt hangoitella pukiessakaan vastaan. Takapihalla asioidessaan Daron ei takkia käytä, ei sitä kauheasti ole kylmyys siellä haitannut, vaan välillä on juossut villisti ympyrää pitkin pikkuista pihaamme. Meikäpoikakin kävi yks ilta siellä takapihalla ja koska oli niin kylmä, niin lorautin minäkin pissat syreenipensaan juurelle. Katselin kuitenkin mieluummin puiselta terassilta, että mitä Daron touhuaa ja hetken päästä myös jonotin ovella takaisin sisälle. Hieman vilpoisaa oli. Eilen lämpötila oli "huikean lämmin", vain -17 astetta, joten otimme ilon irti ja kävimme tunnin lenkillä metsässä porukalla. Ja mamma huomasi, että on tainnut koko porukka jo vähän karaistua, kun kukaan ei ollut viluissaan yhtään. Siksipä tänäänkin -20 astetta ei estänyt lenkkiä ja kivaa oli, vaikka parta kuurassa sieltä kotiin tulinkin.
Viime maanantaina meikäpojalla oli hieroja, olipas ihanaa taas pitkän tauon jälkeen. Daron oli mukana ja pääsi hieronnan jälkeen tutustumaan hierojan omiin koiriin; belkkari-Winnaan ja harjakoira-Mollyyn. Winnan Daron haukkui pystyyn ja Winna kun ei itsekään ole vielä varsinaisesti aikuinen, kulki pitkin seinänviertä tuon meidän hurjimuksen takia. Mollyyn Daron ei ensin kiinnittänyt mitään huomiota, mutta sitten kun huomasi niin kävi haistamassa eikä jännittänyt yhtään. Tosin Molly kertoi pennulle paikkansa, kun sattumoisin peppua kävi haistamassa.
Tiistaina Daron sai 2-rokotteen, ilman rabiesta. Jätkä oli taas kasvanut, painoa 7.75 kg. Reippaasti hoiti tuonkin käynnin, vaikka kuulemma hampaiden katsominen oli aika yök-homma. Samalla mamma ilmoitti Daronin eläinlääkäriaseman pentukerhoon, joka alkaa tulevan viikon keskiviikkona. Neljänä keskiviikkona on tapaamisia ja eläinlääkäri oli kertonut, että pentuja on tulossa paljon, joten Daronille on leikkiseuraa. Ihan hyvä, saan minä olla rauhassa edes joskus... Tiistaina Daron pääsi myös mukaan meikäpojan myöhäisyön (klo 21-22) agilitytreeneihin ja kakara oli siellä reipas. Uhitteli koutsin pinsereille (ensin, kunnes häkki vastasi kolmen voimalla ja Daron juoksi meidän häkin viereen hakemaan multa tukea), nuuskutteli tekonurmea tyhjällä kentällä ja katseli muutaman koiran treenaamista edellisestä ryhmästä. Sen jälkeen pikku-D veti iltaunia yhteisessä häkissä, välillä olin sen seurana ja sit taas kävin vetään parit radat. Keinu oli harjoituksissa mukana ja kaksi kertaa tein sen kyselemättä mitään. Kolmas kerta hidastelin juuri ennen estettä, mutta tein kuitenkin hitaasti ja neljännen kerran hissuttelin epävarmasti sitten keinun askel askeleelta. Koutsi heitti ilmoille epäilyksen, että keinun suunnallakin voisi olla merkitystä ja sillä miten paljon esteitä keinun jälkeen on näkyvissä. Oli muistellut, että ennenkin keinun ollessa siihen tiettyyn suuntaan olin hidastellut. Ken tietää varmaksi, minä en ainakaan kerro.
Myös kepit olivat radalla ja saimmekin varsinaisten treenien loppuun tehoharjoitusta kepeille, kun paikalla oli eräs koirakerholainen, jolla on hyviä keinoja keppiharjoitteluun. Hän se ehdotti, että keppiongelmani syy voisi olla rytmityksen puute mamman kannustuksessa sekä ne muutamat kerrat, kun olen jättänyt lopussa keppejä välistä mamman kiirehtiessä liikaa seuraavalle esteelle. Hän sanoi, että kepit lähtevät hienosti ja vauhtia olisi, mutta sitten alkaa hiipiminen ja loppua kohti vauhti taas kiihtyy kuin helpotuksesta, että kohta nää on ohi. Kun siinä sitten useampaan kertaan palkan avulla harjoiteltiin kahdessa pätkässä, niin alkoi näyttää meno jo ihan erilaiselta. Mamma oli kiitollinen opastuksesta ja vinkeistä, näillä me jatketaan tuon ongelman purkamista.
Keskiviikon eli loppiaisen vietimme nuuhkien kotona mamman leivontaprojektin tuotoksia. Lisäksi Daronin velipoika Danny kävi viettämässä leikkituokion meillä ja kyllä noi kakarat sitten riehui! Mamma yritti niitä valokuvatakin, mutta sisäkuvista suurin osa on pelkkää valkoisen-ruskeaa heiluvaa massaa, josta ei ota päätä ei häntää selville.
Leivontaprojektin tuotteet oli puolestaan tarkoitettu Junnun iskän 50v juhliin perjantaille. Noihin perjantaibileisiin pääsimme mekin mukaan, sillä mamma pummasi meille yösijan Junnun kotoa. Junnun kotona kun on kellaritiloissa yökerho, jossa juhlat pidettiin ja me koirapojat saimme olla rauhassa yläkerrassa. Tai no rauhassa ja rauhassa, mutta kyllähän me nyt kevyesti nukuimme basson jytkeestä huolimatta. Mamma sulki Daronin ja mut samaan kevythäkkiin ja ei meille tuottanut mitään ongelmia olla häkissä yhdessä. Oltiinhan sitä toki jo aksatreeneissäkin harjoiteltu. Ja sit mamma kävi illan ja yön aikana välillä yksin, välillä jonkun vieraan kanssa meitä moikkaamassakin ja tietty käytiin asioilla ulkona. Ihmisjuhlaväki bailasi ankarasti klo 05 asti aamulla ja sen jälkeen meikäpoika pääsi mamman viereen sohvalle nukkumaan. Daron nukkui tyytyväisenä häkissä sohvan vieressä ja Junnu yläkerrassa omistajiensa kanssa. Klo 07 käytiin ulkona ja klo 08 uudelleen ja lopulta klo 10 ihmiset kömpi aamusumpille. Daron päätti ilahduttaa kaikkia kirkkaalla haukunnallaan, kun se yritti uhitella Junnulle. Välillä Junnu haukahti sille takaisin ja otti pari askeltakin Daronin suuntaan, jolloin pikku-D lähti karkuun. Pelkuri-höppänä. Aamukahvin jälkeen matkustimme kotiin kaupungin toiselle laidalle ja oltiin sen jälkeen aika hiljaista porukkaa pitkin sohvaa... Ihan kivasti meni siis Daronin ensimmäinen yökyläily.

![]() |
| Mä olen niin juhlinut viime yönä... |
perjantai 1. tammikuuta 2016
Uusi vuosi, vanhat kujeet
Vuosi vaihtui kuulemma viime yönä. Enpä osaa sanoa, sillä mamma lenkitti meikäpoikaa sellaiset neljä tuntia kaikkineen ja loppuillan klo 17 jälkeen vietin lähinnä kyljellään kuorsaten. En jaksanut edes tuota makoisaa naudanluuta ruveta järsimään... Tänään olen ottanut sen vahingon takaisin ja tälläkin hetkellä meillä kuuluu tasainen maiskutus ja kolina kun Daron intoilee eteisessä oman luunsa kanssa ja meikäpoika tässä mamman vieressä makkarin lattialla. Onpa hurrrjan hyvää muuten! Mamma oli oikein tyytyväinen kun muisti paikallisen lihakaupan olemassaolon ja kävi siellä ostoksilla; kilohinta luille vain 80 senttiä ja takuusti on tuoretta. Tuolla lemmikkiliikkeissä myytävät putkiluut on yksittäispakattuja ja hinta yhdelle pirun luulle jotain 7 euron huitteissa. Nyt saatiin paljon isompia luita neljä kappaletta ja hinta 3,55 euroa! Jippii!
Daron ei välittänyt raketeista tuon taivaallista, se jopa kävi kolme kertaa takapihalla asioimassa hiljaisimpina hetkinä ja hoiti siis asiansa siistiin tapaan ulos. Klo 21 jälkeen kukaan ei enää päässyt meillä ulos, mutta eipä ollut tarvettakaan. Daron väsytti itsensä tuon saman luun kanssa ja siirtyi tiedottomaan tilaansa puoli yhdeksältä. Niinpä siinä sitten kävi niin, että kun meno oli kovin seesteistä, niin mammakin nukahti ennen puoltayötä... Viisi vaille kaksitoista yöllä mamma havahtui ja vaihdettiin katseita peiton kulmalta. En jaksanut huolestua, joten huokaisin ja painuin syvemmälle peittoihin. Daron kävi kurkkaamassa portin takaa meitä ja mamma kävi sille juttelemassa, varmaan jonkun tosi lyhyen iltasadun, koska alle minuutin sisällä Daronin kopasta kuului jo tasainen tuhina. Paukkukoot raketit, meitä väsyttää. Aamulla klo 05 mamma heräsi ja tuumasi, että voisi olla hetki käydä ulkona ja käytiin hoitamassa aamuasiat kuntoon hiljaisella tienoolla. Sen jälkeen jatkettiin vielä unia seitsemään asti, jolloin Daronin tulee aina nälkä. Ja kyllähän se meikäpojankin vatsa kurisi jo ruokaa. Aamupalan jälkeen meille laskeutui taas rauha ja niin me kaikki torkuttiin yhdessä sohvalla. Mamma väitti lukeneensa kirjaa, mutta minusta se kyllä kuorsasi...
Ennen puoltapäivää lähdimme sitten taas metsälenkille ja tällä kertaa teimmekin aika pitkän lenkin. Mutta kun oli niin kivaa ja Daronkin hippasteli menemään niin ei raaskittu palata heti kotiin. Loppumatkasta sellainen reilun kilometrin verran tultiin kyllä hihnassa, mutta hyvää harjoitusta sekin taas oli. Daron alkaa hiffata, että mammaa ei kannata kietoa hihnoihin, vaan seurailla samaa puolta ja reittiä kuin meikäpoikakin. Välillä näytetään tosi mallikelpoisilta jo. Mitä lähemmäs kotia tullaan, sitä kovemmin Daron intoilee eteenpäin ja loppumetrit se tulee katujyrä-tyylillä... Sitten kun päästään tuohon kotioven eteen, niin Daron aloittaa hippaleikin ja me tohotetaan siinä aina tovi ennenkuin mennään (kaameassa epäjärjestyksessä, kuten mamma sanoo) sisälle.
Tänään ulkoilun jälkeen me söpösteltiin hetki yhdessä olkkarin matolla kuono vasten kuonoa, mutta sit toi pirun pikkukundi alkoi sörkkimään mun kuonoa ja poistuin kauemmas siitä. Sitten Daron jo simahtikin.
Se on kyllä hauska veijari, kun ensin mennään tuhatta sataa (etenkin olkkari-keittiö suora on ihana) ja sit yhtäkkiä sen ajovalot sammuu. Tosin ei ne ajovalot enää kauhean kauaa sammuksissa ole, kun jo taas touhutaan välissä jotain ja sit taas otetaan uudet tirsat. Taitaa kasvaa pirulainen. Mistä tulikin mieleeni, että tänä aamuna ekan kerran merkkasin Daronin pissan päälle, kun aiemmin se on ollut ihan hyi. Ja lenkillä huusin yhdelle uhittelemaan yrittävälle vesikoiralle siansaksaa, kun aattelin että se pian tulee ja syö tuon pienen. Mamma ei oikein tykännyt siitä mun kielillä puhumisesta... ihme nipo, hyväähän minä tarkoitin.
Jouluaattona opetin muuten Daronille yhden tärkeän jutun.
Myyränkaivuutyön. Ei se oikein vielä jaksanut keskittyä, mutta kyllä se vähän hiffasi kuitenkin, että kaivaa pitää ja nuuskia kovasti. Pidetään jatkotreenit sitten keväämmällä, vaikka kyllä tuolla heinäpelloilla on vielä paljon tapahtumia vaikka jäistä alkaa maanpinta olemaankin.
Että nyt sitten uuteen vuoteen, vanhoin kujein ja uusia kujeita keksimään!

tiistai 22. joulukuuta 2015
On korvia, tassuja, pulleita massuja, häntiä vilisten!
Joulu on taas, joulu on taas, ruokakipot täynnä puuroo!
Meikäpoika on into piukeena, kun havaitsin viikonloppuna, että mamma tekee taas sellaisia paketteja, jotka tuoksui hyvälle. Se on sit taas joulu. Vaikkei meillä kuusta tällä kertaa olekaan. Jostain kumman syystä... Käydään tuolla ulkona nuuhkuttamassa ja maistelemassa kaikki metsän kuuset niin se vallan riittää.
Nyt kun mamma on ollut talvilomalla (mikä talvi, syksy tämä enemmänkin on), niin me ollaan joka päivä käyty pitkä lenkki metsässä ja Daron on saanut hillua vapaana. Se pieni onkin ollut aika rauhallinen iltasella kotona, kun on pari tuntiakin painellut metsässä kuin aropupu. Välillä se singahtelee meikäpojan kimppuun, välillä tassuttelee mamman jaloissa, mutta hauskaa sillä näyttää olevan ja energiaa riittää. Aina kun se syöksyy rinnalle mä yritän sitä vältellä, mutta yleensä kuitenkin se ehtii jostain karvoista tukistella. Tai jos haistelen, niin jo se tulee pökkäämään korvaan tai takamukseen, että let´s hippaa! Pari kertaa olen joutunut ulahtamaan, kun se onkin nipsaissut piikkihampaillaan kiinni ihosta karvojen sijaan, lähinnä kyljet on olleet tulilinjalla ja muutaman kerran tassut. Takakintereistä se tykkää napsia, jos yritän kipittää karkuun. Riiviö.
Se alkaisi kohta olla tämä vuosi taputeltu. Paljon on ehtinyt tapahtua; on aloitettu aksakisat, tultu kv.muotovalioksi, on reissailtu, päästy naisiin ja sen seurauksena saatu pentusia, on käyty ekat mejäkokeet, on haettu Daron the Great kaveriksi... Mitähän mahtaa ensi vuosi tuodakaan tullessaan, ihan jo jännittää. No ainakin neljännet syntymäpäivät mulle ja mammallakin tais olla joku merkkivuosi, sit tietty Daronilla on ihka ensimmäiset synttärit. Ja kuulemma mamma meinaa Daronia kuljettaa näyttelyihin, mua puolestaan aksaamaan ja mejäämään, joten kuulostaa aika kivalta jo tuokin.
Näillä askelmerkeillä toivotamme kaikille lukijoille Hyvää ja Rauhallista Joulua! Muistakaa nautiskella ja rentoutua, kerätä voimia ensi vuoteen.
Laulakaa, kuten meikäpoika metsässä tuossa yhtenä päivänä...

sunnuntai 13. joulukuuta 2015
Joululoma lähenee
Se on ihan kohta mammalla joululoma, ruhtinaalliset kaksi viikkoa se meinaa jaksaa paimentaa vain meitä karvakuonolaisia. No joo, osuuhan siihen väliin semmoinenkin jännä ajankohta kuin uusi vuosi. Meikäpoika ei sitten enää yhtään tykkää tuosta rakettien paukkeesta, joten mamma kai jo vähän miettii, että kuinkahan Daron ottaa mallia. Muutoinhan se on vielä niin pieni ja pöpi ettei oikein mitään välillä tajua. Kuten eilen, kun Daronin veli Danny tuli käymään ja pikkuviikarit riehuivat ulkona täysin tolkuttomina. Kumpikaan ei oikein kuunnellut kutsuja ja välillä niitä rupes toistensa kuonot (ja ne hampaat) rasittamaan niin paljon, että siinä ihan oli semmoisia vihaisempia yhteenottojakin. Pääasiassa ne kuitenkin riekkuivat juuri niinkuin tuon ikäiset nyt riekkuukin. Meikäpoika seuras tilannetta sivusta ja mua kyllä kovasti itkutti, kun en päässyt mukaan. Jossain vaiheessa jouduin sitten komentamaan Dannya, kun alkoi ihan suuhun tunkea, mutta muutoin ne pikkuvesselit ei oikein musta piitanneet.
Sitten pentutreffien jälkeen me lähdettiin mamman kanssa kolmisin vielä kunnon metsälenkille, jossa Daron juosta riekutti vielä tunnin verran. Sen jälkeen se pääsi reppuun ja lenkin loppukohteena mentiin vielä Musti&Mirri-liikkeeseen pienille ostoksille. Daron valloitti myyjän reppureissarina ja siitä otettiin kuva muistoksi. Mä onneksi sain myös huomiota ja myyjä antoi mulle pari namustakin. Lisäksi saatiin molemmat jotkut näytepuruluut maisteltavaksi kotiin. Kiva kauppa, mun suosikki :-)
Perjantaina Daron kävi muuten ekassa rokotuksessaan. Mä jouduin jäämään kotiin ja olin siitä kamalan suruissani kyllä... Oli tuo pikkukaveri kuulemma ollut reipas, painoa 5.6 kiloa ja terveeksi todettiin. Ei se ollut yhtään ees huomannut kun sitä pistettiin, mutta pahinhan sillä on vielä edessä - se kammottava kirvelevä rabies, josta meikäpoika piti kunnon teatteriesityksen viimeksi. Daron sai eläinlääkäristä semmoisen kansion omille papereilleen, rokotuskortin ja sit jotain Hill´sin ruokanäytettäkin pussillisen.
Meidän yhteiselo on alkanut hitsautua lisää, nykyisin me jo painitaan tuolla ulkosalla puistossa ja etenkin kotioven edustalla. Lisäksi kotona on uusi ohjelmanumero, kun Daron kurottelee (vielä) sohvanreunalta meikäläistä sohvalla ja sit siinä heilutaan kidat avoimina ja nyhjäillään päät yhdessä. Mamma uhkas mua, että kohta Daron jo hyppää sohvalle mun perässä ja aika oikeessa tuo taitaa olla. Lienee Daronin joulutavoite ja sit mulla ei oo enää mitään turvapaikkaa noilta piikkihampailta... Vaikka kyllä mä komennan, jos ruvetaan mua niin puremaan, että sattuu tai jos hypätään yhtäkkiä selkää vasten. Puhumattakaan siitä komennuksesta, jos tilanteeseen liittyy jollain tapaa jotain ruokaa tai herkkua. Siinä on leikki kaukana ja multa ihan räkä lentää suusta kun huudan pienelle että menetkös huutiin siitä. Mamma sanoo, että mä ylireagoin, mutta mulle ruoka on vaan tärkeä asia ja mun kuonon alta ei syötävää oteta. Arvaattekin varmaan, että me siis todellakin Daronin kanssa syödään eri tiloissa eikä todellakaan vierekkäin. Tuo pikkukaveri kun on kamalan intomielinen myös ruuan kanssa (kuka jaksaa pomppia jatkuvasti sillä tavalla ihan tavallisten nappuloiden perään?) niin sillä ei muisti kantaisi niin pitkälle että se ei tunkisi mun ruokakupilleni. Silti jos namia tulee mamman käsistä, niin me voidaan istua nätisti vierekkäin (kunhan Daronkin vaan muistaa olla nätisti paikoillaan) ja ruoskuttaa siinä ne omat suupalat. Mutta sit jos lattialle putoaa suusta jotain, niin siinä onkin jo tulisemmat paikat... Mä olen myös varovasti kertonut halukkuudestani auttaa Daronin ruokakipon tyhjentämisessä, mutta mamma kieltää ja Daron pirulainen syö itse kaiken. Tänäkin aamuna näyttelin niin kivasti oravaa mamman selän takana kun se pyysi Daronia istumaan ja ottamaan katsekontaktia... Onneksi sentään jokaviikkoinen kynsienleikkuuhetki tuottaa namia suuhun jokaisen tassun valmistumisesta.
Torstaina kävimme kylässä, ensin Junnun luona ja sitten menimme mamman työkaverin ja sen miehen kotiin. Junnun kanssa otettiin vähän yhteenkin... Meikäläinen huolestui kun Junnu oli niin innosta piukeena, kun se iskä tuli kotiin töistä ja sit se iskä tais mua siinä silittääkin juuri, kun mä sit tuumasin, että nyt on liikaa toimintaa ja ettei tuo Junnu nyt vaan talloisi mun pikkuveikkaani. Se oli semmoinen suoraan päälle ja kohti kuonoa hyökkäys, johon Junnukin jo vastasi. Mutta koska mamma on auktoriteetti, niin sen karjaisu lopetti meidän yhteenoton alle 15 sekuntiin ja sit mä vaan kyräilin. No Daronhan sai pienen halvauksen tuosta kohtauksesta, hyvä ettei allensa pissinyt. Silti se tuli heti sit tsekkaan, että oonko mä ookoo ja varmuuden varalta tietty heittäytyi selälleen eteeni. Sen episodin jälkeen me sit ihan kohta lähdettiinkin toiseen kyläpaikkaan. Daronista se oli kiva paikka kanssa, iso omakotitalo, jossa oli monta huonetta mitä tutkia ja löysi se aarteenkin yhden huoneen lattialta. Salmiakkikarkin, jonka mamma tosin kaivoi sen suusta heti. Sit se lähinnä leikki leluillaan ja höntsäili eestaas sekä tietysti ihmetteli televisiota, koska meillähän ei kotona sellaista ole. Jääkiekkoa se sieltä katseli yhdessä talon isännän kannustuksella. Jossain vaiheessa Daronille kyllä vähän naurettiinkin kun se lähti juoksemaan pakoon televiissiosta kohti luistelevaa kiekkoilijaa... Taisivathan nuo muistella meikäpojan ekaa kokemusta telkkarista, myös samaisessa taloudessa vuonna 2012. Meikäpoika kun käveli reippaasti olohuoneeseen ja hyppäsin melkein metrin ilmaan, kun yhtäkkiä joku nainen puhui seinältä mun vasemmalta puolen jotain... Uutiset ne kuulemma oli ja se nainen oli uutisankkuri, mamma sit sivisti mua, kun herkesivät nauramasta. Maailma on ihmeellinen paikka, etten sano.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015
Pieni riiviö kasvaa
Daron kasvaa ihan silmissä. Kakaran jalat on venyneet muutamiakin senttejä, painoa on tullut lisää reilu kilo ja vauhtia sen edestä.
Meikäpoika innostui viime viikolla vähän sisälläkin leikkimään jo, mutta sen verran arveluttavat ovat nuo terävät krokotiilihampaat, että hyppäsin aina lelu suussa sohvalle pakoon. Ja siitähän sitten saatiinkiin varsinainen haukkukonsertto! En kurillanikaan tullut alas sohvalta ja sitten mamma alkoi jo pelätä häätöä niin leikki piti vähän niinkuin lopettaa. Perjantaina innostuin kovasti, kun Outi tuli käymään ja siinä hötäkässä rallateltiin pieni hetki Daronin kanssa pitkin olohuonetta. Mitään painimatseja me ei oteta, koska oikeasti nuo hampaat on aina kiinni siellä missä ei pitäisi olla, mutta vähän höntsätään kuitenkin. Maanantaiaamuna kun oli vielä luntakin maassa (nyt on kaikki jo mennyttä) niin juoksutin Daronia perässäni pitkin tyhjää jääkiekkokaukaloa. On se hauska hemmo, vaikka välillä vähän rasittavakin.
Viime viikon sunnuntaina mamma piti Daronille pienet tervetulokestit, vähän niinkuin virallinen esittely/ristiäiset. Daron sai paljon lahjoja ja se leikki itsensä aivan uuvuksiin sen iltapäivän aikana. Ensin alkuun ihmiset vähän pelotti, mutta hyvin nopeasti se rohkaistui kun näki miten iloinen mä olen niistä ihmisistä. Ja loppuiltapäivän se sitten lähinnä riekkui. Pehmomäyräkoira ja pieni kuminen pallo tais nousta supersuosikeiksi leluista, mamma tykkäs kovasti Clas Ohlsonin pienistä led-valoista, jotka viritettiin meidän koirapoikien valjaisiin sekä mamman takkiin ja mä olin tyytyväinen kun sain rapsutuksia.
Viime viikolla mamma ei sitten enää tullut päiväkäynnille arkena, vaan vietettiin ihan kaksissa pojin koko pitkä päivä. Kyllähän täällä oli vähän puuhasteltu, mutta kaikesta huolimatta pissat oli paperilla ja kakat tehtiin vain ulos.
![]() |
| Ovimatolla on lennetty ja lehtiä lueskeltu... Syytön osapuoli katselee portin takaa lopputulosta. |
Eilen Daron sitten tapasi ensimmäistä kertaa Junnun. Ensin meikäpoika pääsi Junnun pihaan vähän juoksentelemaan, vaikka yhdeksi merkkailuksihan se vaan meni. Mut Junnu oli innoissaan. Sitten mut laitettiin autoon, ihan kuulemma vain turvallisuuden vuoksi, ja Daron pääsi ulos. Se pelkäs isoa Junnua ensin kovasti, mutta rohkaistui pian jo napsimaan kohti kuonoa. Lopputuloksena sisätiloissa Daron oli sitten pitänyt raikuvan haukkukonserttonsa Junnulle.
Junnu kuulemma yritti pari kertaa haukkua takas, mutta ei siitä kai oikein ollut miksikään. Että kyllähän noistakin vissiin kaverit saadaan. Meikäpoika tosin oli kolmistaan sitten hieman jännittynyt, taisin vahtia ettei Junnu tee mun pikkuveikalle mitään. En mä silti ruvennut riitaa haastamaan, kunhan vaan seisoskelin patsasjäykkänä kun Junnu tuli kohti. Ja mamma väitti että pari kertaa nostin huulipieltäni pienesti, mut mä vaan oikaisin huuliani hieman... Iltasella kyllä sitten pärähdin Daronille pari kertaa, mutta eipä tuo niistä kovin lannistu. Hieman enemmän heittää selälleen meikäläisen eteen, mutta silti kuitenkin on härppimässä karvoihin heti seuraavalla sekunnilla.

lauantai 14. marraskuuta 2015
Pentukoto
Näinhän siinä sitten kävi; meille muutti viime viikonloppuna 8-viikkoinen koohotin. Meikäpojalle siis pikkuveljeksi, vaikkei sukua siis ollakaan. Pentu on Mendikan kennelin D-pentueesta ja viralliselta nimeltään Mendikan Daron Aroona, kutsumanimeltään Daron. Pikkukaiffari haettiin Joensuusta, joten nyt minun, syntyperältäni rannikkoruotsalaisen kaverina on itäsuomalainen Pohjois-Karjalan poika. Meillä kesti vain pari päivää alkaa ymmärtää toisiamme, mutta siitä myöhemmin lisää. Kerrotaan ensin mitä viime viikonloppuna oikein tapahtui.
Lähdimme siis mamman ja hyvän ystävämme Outin kanssa lauantaina puoliltapäivin ajamaan kohti Itä-Suomea. Mammalla oli takanaan työpaikan gaalajuhla edellisenä iltana, mutta se oli varsin hyväkuntoinen ja innoissaan reissussa. Pienessä tihkusateisessa kelissä teimme matkaa mukavasti ja Joensuuhun saavuimme muutaman minuutin yli kuusi illalla. Kirjauduimme hotelliin ja meikäläinen pääsi vähän kulmille pissimään ennenkuin soitimme kasvattaja-Hennalle saapumisestamme. Eipä kulunut aikaakaan, kun hotellihuoneen ovesta tuli sitten kyseinen mukava naisihminen ja menin häntä iloisena tervehtimään, kunnes haistoin sen... Pissanhaju. Ja joku omituinen käärö oli takin alla. Voi kauhistus! Käärö päästettiin lattialle ja meikäläinen katseli sitä pienen matkan päästä häntääni heiluttaen. Venytin varovasti haistamaankin, mutta yök, se oli outoa. Alkoi pukkaamaan soijaa; kuonosta valui tippaa, suupielistä valui tippaa... Huhhuh. No sitten me lähdettiin porukalla ulos ja sain huokaista helpotuksesta hetken. Jännäkakkakin siinä tuppasi tulemaan juuri ennenkuin olimme perillä Hennan luona.
Aina innokkaana kyläilemään tepsuttelin portaat ylös muiden mukana, mutta kun ovi avautui meikäläistä alkoi jo vähän jänskättää. Se haju taas - ja nyt vielä vahvempana. Rohkeana poikana astelin eteiseen, kuulin muidenkin ihmisten ääniä ja olohuoneen ovella sitten tajusin, että mua on huijattu jollain tapaa. Niitä kääröjä oli lisää aitauksessa! Aitauksen toisella puolen olis ollut kyllä ihmisiäkin, mutta ei hitto, aitauksen lähelle en mennyt! Otin takapakkia ja poistuin ovelle. Huikkailin sieltä käsin Outille, että voitasko lähteä jo, eikö tää ollut tässä... Mamma oli menetetty. Siellä se istui aitauksessa niiden omituisten otusten kanssa.
Varmaan puolituntia keräilin itseäni ja pyytelin Outia poistumaan kanssani, kunnes yhtäkkiä vain päätin, että hittolainen, eihän tuommoiset pienet otukset voi estää mua menemästä Outin luo rapsutettavaksi. Niin tulla paukautin siihen jalkojen juureen istumaan ja pälyilin epäluuloisena aitaukseen. Otukset olivat paikoillaan, nukkuivat. Luojan kiitos... Mamma sieltä aitauksesta yritti vähän mua rapsuttaa, mutta käänsin pääni pois. Luopio.
Lopulta saimme asiat hoidettua Hennan luona ja saimme poistua ulos, tietääkseni ilman outoja kääröjä.
Hotellihuoneeseen palattuamme ajattelin laittaa yöpuulle, päivä oli ollut pitkä ja viimeiset tunnit raskaita. Kävelin kohti häkkiäni, kunnes juuri ennen oviaukkoa tajusin, että siinä luukun vieressä on joku hemmetin kangas, joka haisee sille samalle kammottavan omituiselle. Syöksyin häkin perälle, oviaukossa kankaasta jyrkästi poispäin kaartaen. Nukuimme kaikesta huolimatta hyvät unet jokainen. Aamulla pääsin tunniksi mamman kainaloon sänkyynkin (ei kerrota hotellille, eihän ;) Runsaan aamupalan jälkeen kävimme sitten sateisessa Joensuussa tunnin lenkillä ja sitten pakkasimme tavarat autoon.
Ajoimme johonkin ja vasta hetken kuluttua tajusin, että tässä mua taas viedään. Sama paikka kuin illalla. En halunnut astua oviaukosta sisälle, mutta minut lempeästi tuupattiin sinne. Parkkeerasin eteiseen, mutta onneksi mamma ja Henna menivät toiseen huoneeseen, jossa ei ollut niin kummallista ja oleilin siellä heidän kanssaan tovin. En enää jaksanut vikistä poislähdön puolesta. Aavistelin, että se taistelu on jo hävitty.
Ja niin siinä kävi, että palasimme autoon ja sinne etupenkille mamman syliin tuli omituiselta haiseva käärö.
Kello näytti puolta yhtä päivällä. Meikäpoika istui takapenkillä stoalaisen rauhallisesti. Jossain Valamon risteyksen tienoilla käärö alkoi kurkistella mamman sylistä meikäläistä takapenkille ja pitää kummallisia ääniä. Sitten se taas nukahti. Niin minäkin. Varkaudessa tuli tauko, pääsimme pissalle, käärö ja minä. Erikseen kylläkin. Sitten mamma viritti kevythäkin takapenkille viereeni ja arvaattehan sen, että se outo käärö laitettiin sinne häkkiin. Sieltä se yritti huikkailla ja tuijotella. Meikäpoika piti katseen tiukasti sivuikkunassa enkä kääntänytkään kuonoani sinne häkin suuntaan. Hämäläistynyt perusjuntti tuli esille; en kuule, en näe, siis et ole olemassa. Mielenkiintoisten reittivalintojen jälkeen (rallipätkä jossain pimeydessä yli hiekkaisen harjutien) saavuimme kotipihaan noin puoli seitsemän aikaan illalla. Matkalla olimme pysähtyneet pari kertaa pissalle, muutoin matka vaan jatkui ja jatkui.
Tulimme sisään ja mamma ohjasi minut portin taakse olohuoneeseen, ruuan pariin kylläkin. Myös omituinen otus sai ruokaa. Se pissasi ja kakkasi paperille ennenkuin mamma ehti a:ta sanoa. Sen jälkeen se alkoi leikkiä leluilla. Katselin sitä aidan takaa, edelleen epäluuloisena, mutta häntä heilahdellen epävarmasti. Kaikenlaisen pienen puuhastelun jälkeen päädyimme yhdessä pissaretkelle lähipuistoon. Välttelin otusta alkuun, mutta eipä se montaa askelta ottanutkaan kun sen asiat oli jo hoidettu. Sen jälkeen otin sitten ensimmäisen kontaktini otukseen. Otus liikkui hassusti kohti ja päätin kysyä siltä, että osaatko leikkiä. Ja se hölmöläinen lähti takaa-ajoon samantien! Olihan se aikas kivaa, vaikken mä silti antanut sen itseeni koskea. Mamma kehui meikäläistä kovasti.
Palasimme kotiin nukkumaan; meikäpoika pääsi mamman kainaloon, otus jäi eteiseen porttien taa kevythäkkiin. Ensimmäinen yö sujui rauhallisesti, puoli kahdentoista aikaan mamma käytti otuksen vielä pissalla ja seuraavan kerran neljältä aamuyöllä. Mammalla oli työpäivä edessä, joten kello herätti perinteisesti viideltä.
Mamma pakkasi omituisen otuksen reppuun ja lähdimme ulos. Lähipuistossa otus hoiti asiansa, sitten taas matka jatkui repussa ja meikäpoika pääsi perinteisen aamulenkkinsä. Sitten puoli seitsemän aikaan mamma jätti minut olohuoneen portin taa, otuksen eteiseen ja poistui töihin. Nukuimme molemmat, kun mamma tuli kotiin käymään puoliltapäivin. Otus äänteli ensin, meikäläinen pisti sen jälkeen yleishälytyksen pystyyn. Ilmeeni oli hieman hölmistynyt kun tajusin, että se on mamma. Jos käyttäisin rannekelloa, olisin katsonut sitä ja kysynyt, että mitä teet täällä tähän aikaan... Syykin alkoi selvitä, kun kävimme otuksen kanssa ulkona ja otus sai ruokaa. Sen jälkeen mamma lähti takaisin töihin ja palasi neljän aikoihin. Iltasella ei leikittänyt, oli märkää ja kylmää. Yö oli vähän levottomampi, mamma käytti oliota ulkona neljä kertaa.
Tiistai meni samaan tapaan kuin maanantai, paitsi että otus oli paljon reippaampi ulkona ja pääsi ekaa kertaa metsään. Lähipuistossa otimme taas lyhyet takaa-ajospurtit. Otus myös hieman kohelsi sisälle tultua ja jotenkin kolautti nenäänsä kaapin kulmaan, vissiin sitä sattuikin. Se hakeutui mamman syliin kun mamma istahti lattialle ja meikäpoika päätti mennä kanssa vähän lohduttamaan. Tarjosin otukselle lantio-osani nojailtavaksi ja mamma oli kovasti mielissään.
Illalla hieman ennen yhdeksää jouduin sitten ekan kerran komentamaan sitä eliötä. Siihen iski nimittäin riivaaja. Se juoksi ympäri olohuonetta kuin riivattu hamsteri ja ärhenteli mulle ja mammalle mennessään. Kateltiin sitä mamman kanssa ihmeissämme tovi, kunnes päätin ilmoittaa, että tuommoinen peli ei muuten meillä vetele - tähän aikaan! Pärähdin kun se juoksi ohitseni, en koskenutkaan, mutta se juoksi eteiseen ovelle huutaen Apua, apua, apua... Mamma ei ollut moksiskaan, sanoi meikäläiselle että homma on ihan ok. Otus simahti kuin napista painettuna oven viereen mamman saappaiden päälle.
Sen jälkeen saimme kaikki mennä rauhassa yöpuulle.
Loppuviikko sujui mukavissa merkeissä ja jo torstai-iltana leikin Daronin kanssa lähipuistossa nuhjausleikkiä. Ensin tehtiin pienet takaa-ajot, sitten heitin makuulle maahan ja annoin pennun hyökkiä kohti. Kaadoin sen kyljelleen avoimella kidallani ja se oli kerrassaan hauskaa meistä molemmista. Sen jälkeen olen antanut Daronin tulla jo ihan lähelle, väistän kyllä jos se yrittää kuonolle suoraan. Ulkona kävelemme vierekkäin kuin vanha pari, paitsi että Daron välillä juoksee päin jalkojani kun koheltaa innoissaan. Tänään lauantaina kävimme metsässä/harjulla pidemmän lenkin.
Daron juoksi riemuissaan mukana varmaan kilometrin kunnes väsähti ja pääsi reppukyytiin.
Sinne se nukahti ja nukkui koko tunnin lenkin ajan. Meikäläinenkin on tänään ollut väsyksissä ulkoiluista, mutta kyllä se taas huomenna maistuu mukavalta. Ja minusta Daron on ihan kiva, se katsoo meikäläistä kuin suurta idolia katsotaan. En vielä osaa sen kanssa sisällä leikkiä, mutta pystyn olemaan sen kanssa jo vierekkäin. Tosin omasta häkistäni pakenen, kun se änkeää sinne. Eihän pojat halaile - ei ainakaan hitaasti lämpiävät hämäläiset :-)

lauantai 17. lokakuuta 2015
Näytelmissä
Tulipa tänään käytyä pitkästä aikaa näytelmissä. Nimittäin Spanieliliiton erikoisnäyttelyssä, kauppakeskus Tuulosen parkkihallissa. Aamulla mamman kanssa ajeltiin meidän lähinäyttelyyn puolessa tunnissa ja varmaankin tuon lyhyen matkan vuoksi mamma sitten viihtyikin siellä tosi pitkään; juttelemassa tuttavien kanssa, rapsuttelemassa toisia koiria ja tietysti katselemassa kehän tapahtumia. Tuomari Dinanda Mensink Hollannista piti linjansa ja kuten mamma veikkasi pentuluokan jälkeen, niin meikäpoika oli tuomarin silmiin liian iso (arvostelu Näyttelyt-välilehdellä). Mutta mamma tykkäs kun olin kehässä kuin kunnon konkari. Tuomari seisotti pöydän edessä pitkään, mutta meikäläiseltä ei hermo pettänyt vaan jaksoin tököttää paikallani poseeraamassa aivan upeasti. No, onhan tässä tullut tietty kokemusta noista näyttelyistä... Nyt on sitten tämän vuoden näytelmät purkissa, kaksihan niitä vain kertyikin ja joulukuiseen Messariin saavat mennä muut edustamaan rotua. Tämän päivän näyttelyssä oli meikäpojan mielestä parasta namipalojen lisäksi tietysti kaikki ne iha-naiset, joita yritin parhaani mukaan hurmata. Välillä tuli lunta tupaan ja hammaskalustoa kohti kuonoa, mutta mikäs mua lannistaisi - päinvastoin, on kivaa kun typyt leikkii vaikeasti tavoiteltavaa...! Näytelmäpäivän jälkeen käytiin pitkä ja ihanan hiljainen (parkkihallin kaikukonserton jälkeen) lenkki tuolla harjulla ja mamma intoutui kuvaamaan kun oli nätti auringonlaskukin.
Eilen illalla olinkin kummitätin luona iltahoidossa, kun mamma kävi kulttuurikäynnillä teatterissa. Junnun kanssa huolehdittiin, että sohvalla riitti lämmittäjiä ja välillä vähän pusuttajiakin. Junnu poikkesi muuten meillä keskiviikkona kauppareissulla ja me pojat siinä sitten vähän intouduttiin setän kanssa lattialla pusuttelemaan ja siinähän sitten kävi niin, että mä hermostuin ku Junnu yritti mua estää pussailemasta. Pärähdin ihan turhaan, eihän siinä nyt mitään ihmeellistä ole, että Junnu on vähän mustis omasta iskästään. Se oli onneksi taas vain semmoinen parin sekunnin murmur ja kehenkään ei osunut. Me ei taas olla Junnun kanssa nähty vähään aikaan, niin ei oikein muista miten käyttäydytään. Onneksi me ollaan kavereita yhä vaan.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015
Syksyisiä puuhia
Vihdoin on tullut yöpakkaset ja punkkikauden pitäisi ainakin hetkeksi olla ohi. Yli neljänkymmenen punkeroisen saldoon päästiin tänä ennätysvuonna, ensi kesäksi täytyy miettiä mitä estoa käytettäisiin. Onneksi noista neljästäkymmenestä vain noin 15 oli kiinnittyneitä ja niistäkin vain yksi oli ehtinyt olla kiinni ihossa yli 6h. Muut olivat etupäässä juuri kiinnittyneitä tai sitten irrallaan turkissani harhailleita, jotka olivat helppoja havaita valkoisen karvan päältä. Ainakin mamman punkinsietokyky on nyt maksimoitu, se ei enää hätkähdä niitä yhtään.
Ja punkeista voidaankin siirtyä sujuvasti hirvikärpäsiin. Niitä mamma keräsi muutamia viikko takaperin, kun kävimme ensimmäisissä virallisissa mejä-kokeessamme Marttilassa. Kyseessä oli samalla kooikerhondjein mejämestaruuskoe ja kaikki kokeeseen osallistuneet koirat olivat sitten meitä kauniita punavalkoisia, niin että siellä oli varsin laadukasta seuraakin. Meikäpoika teki hienoa työtä jäljellä, mammahan sen sitten mokasi ja ihan viime metreillä. Mutta ei se ole niin vakavaa, tärkeintä oli osallistuminen, kun kyse kuitenkin oli tämmöisestä ihan noviisikoirakosta. Meidän jälki oli ensimmäinen avo-luokan jälki ja mammahan siinä sitten jännitti sitä seuraavana ollutta opastamistaan niin, että ei tainnut ihan pysyä ajatus kasassa ja meni vähän hätäilyksi. Tuomari antoi kyllä mammalle ihan aiheellista palautetta asiasta. Jatkoi heti perään kyllä, että eihän nyt masennuta tästä tuloksettomasta kokeesta, vaan jatkettaisiin näinkin erinomaisen nenänkäyttäjän ohjaamista uusissa kokeissa tulevaisuudessa. Mejä-kipinä siitä kokeesta siis iski, joten eiköhän me sit ensi keväänä/kesällä jatketa tuota harrastusta myös, noin niinkuin agilityn vastapainoksi. Kunhan mamma nyt vaan ensin opettelee paremmin tulkitsemaan meikäläisen liikkeitä tuolla jäljellä... Tässä kiinnostuneille meidän koeselostus:
"Tristanille osoitetaan lähtö, josta se lähtee hyvin liikkeelle ja jäljestää jälkitarkasti ensimmäiselle kulmalle, jonka meinaa ensin oikaista, mutta ohjaajan kehoituksesta etsii makauksen ja tarkastelee runsaasti lähialueen jälkiä ja lopulta lähtee paluujäljelle, josta ensimmäinen hukka. Toinen ja kolmas osuus erinomaista jäljestystä, kulma tarkasti, makuu merkattiin. Ennen kaatoa ottaa siitä vainun kaukaa ja jäljestää ilmavainulla jäljen sivussa aina tielle asti, toinen hukka. Palautettiin jäljestämättömälle jäljelle, josta hieman huolimattomasti osoitettiin jälki ja koira lähtee paluujäljelle ja koe keskeytettiin."
Mamma onnistui mejäkokeessa kuitenkin siinä opastusosuudessaan niin hyvin, että tuomarit palkitsivat mamman parhaana avo-luokan oppaana ja sepäs oli mammalle mukava yllätys. Kieltämättä olihan se niitä piilomerkkejä tikannut lähes joka puuhun, niin että ei ollut sitten mahdollisuutta hukata itseään sinne jäljelle. Ja nimenomaan mamman jäljeltä tuli sitten avo-luokan voittajakoirakkokin. Jäljen purkureissullaan (lauleskellen, jotta ei yllättäen törmäisi alueella runsaana liikkuneisiin hirvieläimiin) mamma keräsi talteen kolme kakkapussillista isoja suppilovahveroita, joita oli lähellä ensimmäistä kulmaa mättäiksi asti. Ja sain minäkin palkintoja osallistumisesta, ihan mitalin kaulaan ja nameja suupieleen. Niin että ei todellakaan tultu tyhjin käsin kotiin tuolta reissulta... Metsässä on kivaa!
Tuota mejäkoe-viikonloppua ennen mamma käytti meikäpoikaa ensimmäisen kerran fysioterapeutin luona. Fysioterapeutti totesi käsittelyn jälkeen, että lanneselän lihaksissa oli jännitystä, mutta ei mitään erityistä hoitoa vaativaa kuitenkaan. Sanoipa tuo myös kehoni olevan elastinen ja lihaksistoni tasapainoinen. Joten jatkamme hyvillä mielin hierojakäyntejä ja jossain vaiheessa voidaan taas käväistä fyssarin luonakin kuulemassa miten menee. Mukavan rentouttavaa se käsittely oli, vaikka toki ensi minuutit hieman jännitti, kun piti mennä kyljelleen ja antaa vieraan ihmisen hääriä ympärillä. Mutta kun huomasin, että se on vain mukavaa, niin mikäs siinä oli ollessa, silmien lurpsahdellessa mukavasti kiinni...
Ensi viikonloppuna teemme pitkästä aikaa näyttelykäynnin ja osallistumme jopa 74 (!!) muun samanrotuisen kanssa Spanieliliiton erikoisnäyttelyyn. Taitaa olla ennätyksellinen osallistujamäärä kooikerhondjeilla. Mamman kannalta pahinta on se, että siellä on pentuluokassa 15 palleroa, joita se varmaan käy paijaamassa ja sitten sille iskee taas se kuume päälle... Pennuista tulikin mieleeni, että siskoni-Smilla sai viime viikolla pentusia, viisi kappaletta kasvattajamme pentulaatikossa nyt kuulemma pyörii. Niin se on sitten Maricosan´s S-pentujen sukulinjaa jatkettu nyt tuplasti, kun sekä Smillalla että mulla on jo karvaiset lapsoset ja nythän meikäpoika on siis virallisesti setämies. Onnea vaan Smillalle tätäkin kautta ja jaksamista tuleville viikoille niiden riiviöityvien palleroiden hoitamiseen!
Taidanpa tästä mennä torkuille muistelemaan hetkeksi omia naskalihampaisia pentuaikojani....

| Vuonna 2012 Musti ja Mirrin pentutreffeillä... |
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
Syksyn tuulissa korvat hulmuten
Syyskuun ensimmäinen viikonloppu vilahti mamman kanssa kooikerhondjein syyspäivillä Loimaalla, Pohjantilalla. Ja voi miten mukavaa siellä olikaan!
Perjantai meni lähinnä tutustuessa kaikkiin kivoihin tyttökoiriin, pojille esittäen kovaa jätkää. Mamma pääsi metsään vetämään verijälkiä ja juttelemaan muiden omistajien kanssa, kas kummaa, koirista. Perjantaihin mahtui myös kyykäärmeen tappo ja hieman hermostunut lenkkimatka metsässä, kun ihmisseuralaisillamme lähti mielikuvitus lapasesta. Joten ei ihme, että kaikki nukkuivat sikeän rauhallisesti yönsä.
Lauantai alkoi sumuisen viileässä ja pilvisessä tunnelmassa, mutta kun aamupala oli nautittu ja agilitykouluttaja saapunut paikalle, tuli aurinkokin meitä jo lämmittämään. Meikäpoika kävi vain yhdessä agilitytreenissä, kun mamma katsoi parhaimmaksi hieman säästää voimiani iltapäivällä odottavaan verijälkeen. Ja se oli kyllä ihan hyvä päätös, koska kenttäpohja oli niin pehmeä ja raskas edetä, että olin jo yhden kerran jälkeen ihan väsyksissä. Etenkin kun aistit valppaina piti koko ajan tarkkailla kaikkia muitakin koiria... Ennen lounastaukoa tuli sitten vuoroni päästä haistelemaan "yön yli nukkunutta" verijälkeä. Mamma lähti jäljelle mieli avoinna, luottaen meikäläisen nenään ja sillä tyylillä suoritin noin 300-400m pitkän jäljen rauhallisen varmasti. Vain toisessa oikealle kääntyvässä kulmassa olin hieman hakusessa, mutta kun sitten maltoin hetken niin löytyihän se jälki uudelleen ja siitä jatkettiin vakaasti kaadolle (peuranjalka) asti. Jäljeltä palatessamme mamma tunnusti, että sillä ei ollut mitään käryä mihin suuntaan jälki toiselta kulmalta jatkui, joten oli hänellekin yllätys, että sinnikkään työskentelyn jälkeen meikäpoika löysi oikean suunnan. Treenistä jäi oikein hyvä mieli meille molemmille ja sillä pohjalla mennään sitten lokakuun alussa ensimmäiseen viralliseen kokeeseen.
Lauantaipäivän loppu olikin sitten koirille enemmän lepoa, kun omistajamme keskittyivät luentoon ja loppuillan saunomiseen. Harmikseni huonekaverini lähtivät luennon jälkeen jo kotia kohti, joten toisen yön saimme mamman kanssa punkata ihan kaksistaan.
Sunnuntaina oli todella sumuinen aamu, kun kuuden jäljeen mammaa herättelin. Lähdimme aamulenkille ja ilokseni mamma vei minut peltotielle, jolta sitten bongasin kuusi eläväistä peuraa pellolla. Siinä sitten vein hetken mammaa sänkipellossa, niin että tossunpohjat lotisi... Peurathan ottivat ritolat heti minun innokkaan etenemiseni nähtyään, mutta kyllä niistä jäi ihanat tuoksut sinne peltoon. Millään en olisi enää majapaikkaan palannut. Aamupalan jälkeen mamma sai sitten koota aivonrippeeni ja lopulta keskityimmekin ihan kivasti rallytokoon. Se oli tosi kivaa, pitkän pitkän tauon jälkeen. Mitä enemmän namia sain, sen kivempaa se oli... Pääsimme harjoittelemaan alokasluokan kylttien suorittamista ja lopuksi teimme lyhyen radankin.
Rallytokoilun jälkeen ihmiset nauttivat lounaan, sitten me koirat pääsimme kisaamaan "nakkiformulat" ja lopulta iltapäiväkahvien jälkeen tuli kotiinlähdön aika. Kotimatkalle lähdettyä alkoi sataa ja Forssan kohdilla vettä tuli kuin ämpäristä kaadettuna, joten onneksi syyspäivät saatiin viettää aivan ihanassa säässä auringon lämmittäessä.
Ennen syyspäiville lähtöä mamma olikin sitten ehtinyt ilmoittaa meikäpojan maanantai-illaksi agilitykisoihin, Frodo Cup´n 1-luokan agilityradoille. Niinpä maanantai-ilta sujuikin rattoisasti, kun pääsin rallattelemaan radalle. Ensimmäisen radan huikea onnistuminen koski keinua; tein sen reippaasti, arkailematta ja silti rauhallisesti keinun maahanlaskeutumisen odottaen. Rata oli muutenkin sujuva, vaikkakin keksin loikkia kaikki muut kontaktipinnat yli. Kepit oli hitaat ja varmasti siitä johtuen yliaikaa kertyi 0,08s, mutta pääasia että joka väli tuli pujoteltua. Tuloksena 10 edestä virhettä ja tuo pieni yliaika, joten sijoitukseni 8.
Toinen rata olikin keinun osalta sitten jo ennakoitavasti pahempi, keinu sattui sijoittumaan vielä mutkaputken jälkeen. Alussa mamma varmisti A:n kontaktin, jonka otin mallikkaasti, sitten mutkaputkeen kovaa ja sitten... Siihenhän meikä sit töksähti, keinun ylösmenolle, etutassut laudalla. Mamma tsemppas lopulta sinnikkäästi mut hiipimään ylemmäs, keskivaiheilla katselin molemmille sivuille siihen malliin että alaskin vois hypätä, mutta kuin ihmeen kaupalla voitin itseni ja hiiviskelin keinun loppuun. Tämän jälkeen mamman ajatuspakka sekosi ja niin se sitten kahden esteen jälkeen onnistui näyttämään putken suuta kääntyvän hypyn sijasta ja arvaattehan sen mihin syöksyin. Putkimies mikä putkimies. No tämän hylyn jälkeen loppurata sujuikin erinomaisesti, joten kokonaisuutena oikein hyvä mieli kuitenkin.
Tiistaina onnistuin hankkimaan iltasella kylillä itseni sitten jääkaudelle. Meni vähän överiksi autossa toiseen koiraan reagointi (toinen koira oli siis ulkona lenkillä, me autossa mamman kanssa ajoimme ohi). Olin tosi kuumana ja ärhesin mammallekin ja senhän nyt arvaa, että siitä ei hyvä seuraa. Yritin loppumatkan hyvitellä, mutta ei auttanut, rangaistus lankesi osalleni. Tarkoittaen sitä, että minulle ei puhuttu, minua ei silitetty, ei katsottu eikä minun sallittu ottaa juurikaan muitakaan vapauksia. Lenkille pääsin ja ruokaa sain, mutta se siinä. Ja toisen päivän jälkeen olin jo erittäin nöyrää poikaa, minulle kun katsekontakti on tärkeä juttu, silityksistä nyt puhumattakaan. Aiemmin en ole joutunut jääkautta kokemaan ikinä, joten oli ihan hyvä herättely. Sopivasti kävi vielä niin, että mammalla oli joka arki-ilta jotain menoa, mihin en päässyt mukaan. Ei ollut niin vaikeaa sen kieltää itseään huomioimisestani. Ja koska torstaina työpäivän jälkeen ovella odotti jo entisenlainen hauveli, päätti mamma ilmoittaa minut vielä lauantain Frodo Cup´n hyppykisaan.
Hyppykisaan lähdimme reippaalla tsempillä ja hyvällä mielellä, joten teimme erinomaisen nollaradan, jolla lopulta sijoituimme kolmansiksi. Mamman yllätykseksi sillä sijoituksella saimme oikeuden osallistua Frodo Cup´n finaalirataan (epävirallinen), joka oli Gambler-rata. Kylläpä oli mammalle kivaa aivojumppaa yrittää keksiä meille sopivat esteet. Keksihän se sitten lopulta ja ihan kivoja esteitä se sinne oli bongannut. Tosin meikäpoika luki mamman hermoilua itse keksityn radan muistamisen osalta niin, että päätin tohkeissani hyppiä isoilla loikilla kaikki kontaktit yli enkä todellakaan kestänyt Gambler-osuuden etäohjausta. Olipas kertakaikkiaan suoritus, ihan kuin en ikinä olisi kuullutkaan käskyä "Koske"... Nooh, ei se onneksi ole niin vakavaa vaan taas opittiin tuostakin jotain. Nyt on sitten hyvä pitääkin taukoa vajaan kuukauden verran ennenkuin tiedetään saadaanko paikkaa talvikauden agilityryhmään. Siihen asti saadaan nautiskella syksyisistä lenkkikeleistä ja viilenevistä aamuista.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)