sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kaikenlaiset koohotukset

Kesä meni, syksy tuli. Ollaan saatu nauttia taivaalta loiskuavasta vedestä ihan yltäkylläisesti, melkein jo varpaat sulaneet pois kun tassut on koko ajan märkänä... Ei sillä, että sadekelillä lenkkeily muuten haittaisi, mutta kotiintullessa mammalta pääsee muutamia rumia sanoja, kun ollaan kuulemma Daronin kanssa kaksi kuraluuraa... Siinä pyyhe viuhuu ja suihkuhana huutaa. Punkitkaan ei muuten ole vielä kuolleet, paitsi jos ovat hukkuneet. Meikäpojan ja Dartsanin yhteissaldo 30.9. asti oli sitten 54 punkkia. Suurin osa meikäpojassa. Kaikki ei suinkaan onneksi olleet kiinni asti, vaan osa oli turkissa kävelleitä yksilöitä, jotka mamma ansiokkaasti päästi päiviltään ennenkuin aiheuttivat enempää mieliharmia ja terveysvaaraa. Mamma sanoikin, että on tosi iloinen, kun meikäpoika on tämmöinen vaaleavoittoinen, niin tummat punkit erottuu helposti turkista. Muuten se ei ollut tietenkään punkeista yhtään iloinen. Se tässä punkkijutussa oli kuitenkin omituisinta, että punkkiparatiisi Ahvenanmaalta meikäpoika sai VAIN 5 punkkia, joista kaksi ehti kiinni asti ennenkuin ne havaittiin. Viisi on tosi vähän, kun se oli normaalimäärä täällä ihan kotikonnuilla kulkiessakin. Kaikki nuo viisi hyppäsivät matkaani Eckerön agikisojen läheiseltä tienpientareelta. 

Eckerön agikisoissa meni muuten kovaa. Siis meikäpoika. Tein järkyttävän rumia loikkia kontakteilta, mutta olin pirun nopea ja niinpä onnistuin pääsemään palkintopallille joka hitsin kisasta siellä. Ensin kolmossija, sitten kakkossija ja lopulta ykkössijakin. Vaan aina oli vähintään vitonen alla, niin ei ollut toiveita luvasta. Mutta sitten yllätykseksemme meikäpoika meni ja voitti järjestävän seuran 10-vuotisjuhlacupin medi-luokan yhteistulosten parhaana. Kerrassaan hassua. Tuomari kuului mammalle naureskelevan mun kontaktiloikkiani ja olihan ne kieltämättä melkoisia suorituksia. Ei mamma kuitenkaan voinut olla niistä mulle kovin kireänä, koska tein ihan supereita keppejä ja muutoin meillä oli todella todella huikeeta menoa radalla. Tunnelma Eckerön kisoissa oli muutoinkin oikein hauskan leppoisa ja säätilakin suosi. Yövyttiin semmoisessa retkeilymaja-rivarissa josta oli lyhyt matka merenrantaan. Ihmeteltiin aamulenkeillä kettua, peuroja (wau!) ja hanhia sekä upeita auringonnousuja. Tytöt Iiris ja Nella oli oikein hyviä matkakavereita ja Daronkin pääosin osasi käyttäytyä laivassa. Mitä nyt joi paluumatkalla liikaa ja sammui...

Vasemmalta: Tristan, Daron, Nella ja Iiris

Ahvenanmaan jälkeen vietettiin kotona päivä ja sitten mamma suuntasi autonnokan kohti Pohjanmaata. Vietimme Seinäjoella sukuloimassa muutaman päivän, kunnes auto taas lastattiin ja edessämme olikin valtavan pitkä matka, jonka päämääräksi osoittautui Levi ja lomaseuraksemme Iiris ja Nella. Voi, miten lystiä meillä tuntureilla olikaan! Poroja!! Poroja!!! POROJA!!!! Siis ihanaa! Mamma lenkitti meitä lähes puolikuoliaksi ja viikon kävelyseikkailusaldoksi tuli jotain 90 kilometriä, tosin meillä koirilla varmasti vielä enemmänkin. Kaiken kukkuraksi suurin osa vastaantulijoista (ihmisistä siis) sanoivat meitä perheeksi ja tytöt olivat aina pentuja. Sillä perusteella, että meikäpoika isoimpana oli aina isä, niin Daronista leivottiinkin sitten yhtäkkiä äiti... pieniä henkisiä kolhuja, joiden terapiaistuntoihin meneekin sitten loppuvuosi...
Siis meinaatko, että vielä jaksaa ja enää 10km jäljellä?!

Vastaantulijoiden mielestä Perhe: pentu-Nella, äiti-Daron, pentu-Iiris ja isä-Tristan ;)

Tunturin valloittajat


Kotiin oli mukava palata, vaan eipä aikaakaan, kun Daronille koitti taas lähdön hetki. Tällä kertaa pikku-D pääsikin mäyräkoiraseurassa Tanskaan asti. Kävivät valloittamassa Ballerup´n näyttelyn ja Daron palasi kotiin kaulassaan Tanskan serti sekä tittelinä Kööpenhaminan Voittaja 2017, sillä kaveri oli mennyt voittamaan urosten luokan ja oli rodun VSP (vastakkaisen sukupuolen paras). Melkoinen jätkä, kateeksi käy. Tanskan matkan ajan meikäpoika tosin vietti laatuaikaa tyttöjen hoivassa, niin että ei se mullakaan ihan surkeata ollut. 
Kööpenhaminan Voittaja 2017

Jo sitä luulisi, että reissaaminen olisi riittänyt, vaan mitä vielä. Seuraavana perjantaina meikäpoika huomasi päätyneensä Junnu-kaverille yökylään ja mamma Daronin kera lähtivät TAAS laivalle. Tällä kertaa päämääränä kesälomalta tuttu Ahvenanmaan Eckerö, jossa oli vuosittainen koiranäyttely. Tavoite matkalle oli selvä, Daronille Suomen muotovalion arvo, koska pikkujätkä ehti 19.9. täyttää kaksi vuotta ja aiemmin plakkarissa oli jo kaksi sertiä kolmesta muotovalion arvoon vaadittavasta. Eckerön näyttelyssä oli vain yksi ruotsalainen uros kilpakumppanina, etäisesti muuten sukua meikäpojalle. Tällä kertaa onni oli Daronille myötä, sillä tuomarin mielestä Daron oli ansainnut voiton ja niinpä tuo hessuhopomainen pikkueläin on nyt sitten virallisesti valio. Voi jestas. 

Tämän vuoden viimeinen (mamma lupasi) näyttelyreissu oli sitten edessä 7.10. Hyvinkäällä, Spanieliliiton erikoisnäyttelyssä. Tuohon kyseiseen näyttelyyn mamma oli hepulispäissään tai muuten vaan aivojen oikusta ilmoittanut meidät molemmat. Tuomarina toimi hollantilainen rouva Tuus van Adrichem Boogaert-Kwint, jonka meikäpoika on tavannut aikanaan nuorena poikasena Ruotsin Jönköpingin näyttelyssä. Ja koska mammalla ei ollut minkäänlaisia odotuksia eikä suorituspaineita enää tuonne Hyvinkäälle menimme sinne erityisesti tapaamaan tuttuja. Voi miten ihanaa olikaan nähdä kaikkia ihania ihmisiä ja muutamia koiriakin. Tyttäreni Rosikin oli paikalla ja ihana äitinsä Iita... Daron tunnisti kasvattajansa ja jälleennäkeminen oli suorastaan liikuttava. No, näyttelykehässä Daron oli hieno, mutta tällä kertaa pienen miehen vaatimaton alaleuka sekä kapoinen kuono (suippokuono) pudotti muutoin erinomaisen arvostelun arvosanalle Hyvä. Sitten pääsi meikäpoika vuorostaan kehään. Ja se olikin menoa, sillä mamma oli jo havainnut, että meikäpojan nenä oli poiminut juoksunartun tuoksun ja olin melkoisen tulessa. Kehässä olin lähes pitelemätön ulostulvivassa riemussani, jopa siinä määrin että mamma päätyi vaihtamaan hentoisen näyttelyhihnani toiseen, hieman paksumpaan. Olin superiloinen ja sen huomasi kyllä. Mammasta oli hauskaa olla kanssani kehässä, koska selvästi nautin olostani ja olisin halunnut rrrrakastaa vähän kaikkia. Ennen varsinaista arvostelua mamma tuskailikin, että millä saa pidettyä meikäpojan pöydällä, koska luultavasti yritän hypätä tuomarin syliin... Tuomari oli ihana, melkein pussasin häntä, kun hän tutki minua ja jutteli jotakin hellää hollanniksi. Ja niinpä oli iloinen esiintymisenikin tuomarin mieleen, että sain Erinomaisen ja pääsin jatkoon kilpailemaan paras uros-luokkaan. Siellä olin edelleen mielentilassa, jota mamma nimitti "Great balls on fire"-tilaksi. Tuomari hymyili minulle ja mamman yllätykseksi meikäpoika sijoitettiin lopulta parhaaksi urokseksi, kaikkiaan 28 samanrotuisen uroskoiran joukosta. Olipahan melkoista ja päivä huipentui siihen, että pääsin aika suloiselta tuoksuneen Alman kanssa kisaamaan rodun parhaan tittelistä. Koska olen herrasmies oli vain ja ainoastaan oikeudenmukaista antaa Alman voittaa, sitä paitsi nätimpi se on kuin meikäpoika. Meikäpojalle napsahti kuitenkin VSP, kiertopalkinto ja mammalle sateli kovasti paljon onnitteluja. Olinpahan showmies paikallani kerrankin!

Nyt asettaudumme taas rauhalliseen kotiarkeen, muutama rallytokokisa ehkä pyritään Daronille järjestämään vielä loppuvuoteen, mutta meikäpoika taukoilee aksasta ja odottelee ensi vuodelle tulevaa mittaustilaisuutta. Josko pysyn medinä tai sitten määrätään pikkumaksiksi; se on vähän jännän paikka kun olen aika rajatapaus... Daronin osalta agitreenit jatkuu jollakin tapaa loppuvuoden ja katsotaan jos mamma sen kanssa uskaltautuisi jossain vaiheessa kokeilemaan epiksiä. Kaverilla on vauhtia ja intoa, mutta taidot ei ole ihan vielä kohdillaan, niin viralliset kisat saa odotella rauhassa. Ja meikäpojan osalta agitreenit on nyt omatoimisen harjoittelun varassa, katsotaan saadaanko kontakteihin tauolla mitään tolkkua vai hajoaako pakka ihan lopullisesti pelkästään intoilusta. Se on taas tätä Great balls on fire-tilaa, you know...